Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen
näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa
lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu
nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen...
Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä
oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.
"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri
hyvästellessään sanonut.
"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen
vastannut.
Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä
pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin
isälläkin.
Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva
tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan
kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua...
"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila
lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani
rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta..."
Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee
myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii...
Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen
vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun
Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että
Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi.
Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön
kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi
Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas
vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut,
ei kukaan kaivannut, -- ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa
kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa,
joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään
ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät
enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää...
Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän
on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut
Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai
todistuksia hänen syntyperästään.
Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä...
Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan
sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on
melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri
rakkautensa antaa hänelle voimia... Mainitsee hän pelostaan Jaakon
emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.
Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen
mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko,
että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii
hänen henkeään...
"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen
isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.
"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän
häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä
talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.
Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo... On
sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja
Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin
palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta
lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:
"Ovatpa sivakkani tervoissa... kyllä kujan tiedän, kusta kuljen...
olipa umpi tai latu..."
Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen
suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.
"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu... Jos... jos... Silloin
kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin
suuri", sanoo hän.
"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon
emäntä.
Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset
tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta
palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin.
Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut...
Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi,
eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine
silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun
hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut
tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia
mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla
ei ole rajoja.
Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista
puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee
varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin
kodalle.
"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee
Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.
"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii
emäntä.
"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja
potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden,
jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.
Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää,
luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen,
ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen.
Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka
on tuima pakkanen ollut.
Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat
kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina
pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin
silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko
ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on
jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle,
puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin
laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa,
mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla
vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa
kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan
lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan...
Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa
poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin.
Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja
viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.
Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee
Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin,
kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen
ajokkaansa kello... se on Lassi Holsterin ajokkaan...
Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun
revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka
perässä... jonkun peitettynä pulkassa makaavan... ja Lassi Holsterin
hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen...
Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella
heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään... ja näkee
Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään...
Hän polvistuu... suutelee kerran... tuntee rakastettunsa huulten
lämmön... ja tekee nopean päätöksen...
Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri
eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi
jälessä sitä joudutellen.
Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka
levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt
taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo.
Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on
toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle.
Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut
ihmisen jäljiksi... Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä
ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin
kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.
"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja
voimiensa takaa vetää poroa perässään.
"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."
Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo
Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:
"Minä ymmärrän kaikki... Kiveliön kävijä... se hirviö ja mielipuoli on
hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä..."
"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"
"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt..."
Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja
umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että
hän on harhaillut eksyksissä.
Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa
vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.
"Eila parka... kovan onnen tyttö... olit kuin oma lapseni", sanoo
säälien Jaakon emäntä.
Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt
tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa
hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.
"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin
tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt
minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien
syvyydet ja taivaitten korkeudet..."
Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.