VI.

Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen

näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa

lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu

nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen...

Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä

oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.

"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri

hyvästellessään sanonut.

"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen

vastannut.

Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä

pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin

isälläkin.

Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva

tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan

kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua...

"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila

lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani

rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta..."

Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee

myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii...

Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen

vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun

Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että

Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi.

Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön

kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi

Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas

vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut,

ei kukaan kaivannut, -- ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa

kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa,

joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään

ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät

enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää...

Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän

on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut

Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai

todistuksia hänen syntyperästään.

Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä...

Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan

sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on

melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri

rakkautensa antaa hänelle voimia... Mainitsee hän pelostaan Jaakon

emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.

Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen

mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko,

että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii

hänen henkeään...

"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen

isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.

"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän

häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä

talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.

Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo... On

sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja

Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin

palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta

lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:

"Ovatpa sivakkani tervoissa... kyllä kujan tiedän, kusta kuljen...

olipa umpi tai latu..."

Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen

suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.

"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu... Jos... jos... Silloin

kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin

suuri", sanoo hän.

"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon

emäntä.

Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset

tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta

palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin.

Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut...

Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi,

eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine

silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun

hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut

tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia

mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla

ei ole rajoja.

Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista

puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee

varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin

kodalle.

"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee

Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.

"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii

emäntä.

"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja

potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden,

jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.

Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää,

luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen,

ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen.

Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka

on tuima pakkanen ollut.

Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat

kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina

pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin

silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko

ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on

jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle,

puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin

laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa,

mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla

vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa

kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan

lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan...

Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa

poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin.

Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja

viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.

Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee

Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin,

kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen

ajokkaansa kello... se on Lassi Holsterin ajokkaan...

Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun

revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka

perässä... jonkun peitettynä pulkassa makaavan... ja Lassi Holsterin

hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen...

Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella

heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään... ja näkee

Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään...

Hän polvistuu... suutelee kerran... tuntee rakastettunsa huulten

lämmön... ja tekee nopean päätöksen...

Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri

eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi

jälessä sitä joudutellen.

Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka

levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt

taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo.

Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on

toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle.

Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut

ihmisen jäljiksi... Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä

ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin

kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.

"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja

voimiensa takaa vetää poroa perässään.

"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."

Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo

Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:

"Minä ymmärrän kaikki... Kiveliön kävijä... se hirviö ja mielipuoli on

hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä..."

"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"

"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt..."

Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja

umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että

hän on harhaillut eksyksissä.

Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa

vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.

"Eila parka... kovan onnen tyttö... olit kuin oma lapseni", sanoo

säälien Jaakon emäntä.

Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt

tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa

hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.

"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin

tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt

minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien

syvyydet ja taivaitten korkeudet..."

Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.

Tuskaa: Kuvaus raukoilta rajoilta · 第 9 / 10 题