Vasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan...
Hän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa
kohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa
olevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä
kohti ja suutelee...
Rakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt
kaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:
"Eila, rakkaimpani... Missä on pieni poikamme?"
Eila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen.
Waltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään
liikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun... Hän jää
yksikseen Eilan ja lapsen kanssa.
Viereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon
kanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.
"Kaikista näistä päättäen", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja
todisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, "täytyy Eilan olla
pastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja
katosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus... Ingrid Sofia. Mutta
mikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?"
"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun
kaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet
urkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin
ei ole sen enempää välitetty", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.
"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?"
tiedustaa lääkäri.
"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta
paremmin minusta on hullu..."
"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla", sanoo nimismies kuin
ajatuksissaan. "Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta
tyttöä..."
Näinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt
suurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään,
ja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.
Pappi on heidät nyt vihkinyt.
Saatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri
vaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan
vieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn...
Mutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee
pakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta...
Eila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska
painaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin
leimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin,
nimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:
"Haa, sinä kavala heittiö... murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan!
Kostan!"
"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä... Kaikille lappalaisille on annettu
käsky", ilmoittaa nimismies.
Mutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää..."
Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä
saisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan
itkuun...
Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa...