On taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika.
Sydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on
ollut.
Waltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on
ollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä
hän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.
Emäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla
väsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät
vielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita
hänellä siellä on ollut.
Siellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi
suhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne
hetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha
aatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet
ja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen
rakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt
Waltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden
sanoja. -- Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja
palaamaan uudelleen "oikeaan" elämään, kehoitti äiti tekemään vain
niinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella
sielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin
sydän neuvoi ja tunto käski.
"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit
Eilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän
sen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain
lapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko
maailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun
rakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi
rakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman
lapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua... Waltteri, poikani, sinä
olet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin...
Ja siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus... Nuku, lapseni! Jumala auttaa
sinua. Hänessä ainoassa on turvamme..."
Niin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä
olivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.
Kun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin
kuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä
silittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja
kallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli
sitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen
morsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta
lisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä...
"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä... johan me sinulle morsianta
ennustimmekin!"
Ei ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja
kun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että
hän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan...
"Pieni tuutinki kai...?"
"Ei sitäkään... Juokaa ja iloitkaa te täällä... Minulla on ystävä, joka
vartoo, ja sen ystävän rakkaus on suurempi kuin kaiken maailman
hyvyydet!"
Silloin he jättivät hänet rauhaan ja sanoivat ikuiset hyvästit...
Hyvästi oli hänkin jättänyt, ja hänestä oli tuntunut, kun hän
lähtiessään asemahuoneen rappusilta katsahti Kansallisteatteriin päin,
ettei hän enää sitä näe...
"No hyvin siellä muuten isossa maailmassa jaksetaan?" jatkaa Holsterin
emäntä. Ja vastausta saamatta hän pitkittää:
"Eipä sitä olisi uskonut, että te niin pitkälle Eilan kanssa, vaan hyvä
tyttö minustakin on Eila. Eikä se hänen syynsä ole, että isä kiveliöitä
kulkee ja metsiä makaa kuin karhu... Jo on viikon päivät Eilan ajokas
ollut täällä odottamassa..."
Kuullessaan Eilan nimeä mainittavan herää Waltterikin mietteistään ja
sanoo kuin itsekseen:
"Eila parka on minua jo varronnut. En ehtinyt niin pian kuin lupasin...
Mutta kohta nyt olen Eilani luona... Missä Eilan ajokas on?"
"Tuossa ne ovat porot mäntytievalla, meidänkin ajokkaamme... Vaan totta
kai nyt yön levähdätte, kun tämmöinen tulipalopakkanen on, jälkikin on
aivan ummessa..."
"Eikö ole ollut sieltäpäin kulkijaa näinä päivinä?"
"Ei ole sitten kun Karhu-Jaakko tänne Eilan poron toi, ja pyrynnyt on
jälkeenpäin joka päivä... Elkää yön selkään lähtekö... Kyllä siellä
Eila hyvin jaksaa, niin kertoi Karhu-Jaakko. Eikä ole minkään
puutetta... on kaikkea yllin kyllin..."
"Kertoiko Jaakko...?"
"Kertoi. Vankka poika kuuluu olevan ja isänsä näköinen, valkoinen kuin
Herran enkeli..."
"Rakas, kallis Eilani!"
Waltteri sanoi sen kuin suurta tuskaa kärsien, ja vaikka hän oli kovin
väsynyt mielenliikutuksesta, matkasta ja yön valvonnasta, hyppäsi hän
seisomaan ja aikoi heti lähteä.
Holsterin emäntä ja Lassi saivat hänet kuitenkin tyytymään, kunnes
joutuisi vahva poronpaistikeitto. Mutta yön selkään hän aikoi lähteä.
"Eilan ajokas on virkku ja virma ja osaa kyllä tämän taipaleen, vaikka
ei ole jälkeäkään", sanoi hän.
"Kyllä kai se tien tietää, vaan raskasta se on kulku umpisella", arveli
siihen Lassi ja lisäsi sitten:
"Kuka olisi uskonut, että teistä semmoinen poromies ja kiveliön kulkija
tulee, kun tähän ensi kerran tulitte ettekä ollut silloin vielä poron
pulkassa istunutkaan..."
"En sitä itsekään silloin uskonut, mutta nyt uskon... Minä rakastan
tätä Lappia ja kaikkia ihmisiä täällä... Jään iäksi päiväksi tänne...
Saan täällä vakinaisen viran... En kaipaa täältä mihinkään..."
Lassin emäntä oli tähän asti ujostellut, ei ollut viitsinyt tiedustella
Eilan ja Waltterin asiasta mitään, uskoen Waltterin pahastuvan, mutta
nyt rohkaisi hän mielensä ja alkoi uteliaana kysellä:
"Oikeinko teillä on naimahomma sen Eilan kanssa, ja hänenkö vuokseen
teillä semmoinen tulinen kiire on?"
"Me olemme jo naimisissa, hyvä emäntä, olemme vannoneet valamme...
meillä on pieni poika... poika raukka, joka odottaa isäänsä..."
Waltteri sanoi sen sillä äänellä ja lämmöllä, että Lassin emännältä
katosivat epäilykset. Mutta saadakseen uteliaisuutensa kaikin puolin
tyydytetyksi kysyi hän varmuuden vuoksi:
"Oikean rouvanko Eilasta meinaatte tehdä?"
"Oikean rouvan, kumppanin ja ystävän... Onko se niin kummaa?"
"Eivätpä ne ole muut herrat sitten huolineet, kun kerran niin on käynyt
kuin Eilallekin..."
"Mitä sinä sekaannut ihmisten asioihin", torui Lassi emäntäänsä.
Mutta vieläkin tuntui emäntä epäilevän ja virkkoi:
"Niin Eilakin uskoo. -- Te olettekin erilainen herra kuin muut. Jo minä
sen silloin näin, kun ensi kerran tähän meidän kotaamme tulitte... Onni
se oli Eilalle, jolla ei ole kotia missään... ja liekö se Kiveliön
kävijä hänen isänsä..."
"Mitä tuossa nyt poriset!" muistutti Lassi taas eukkoaan.
Mutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan
maaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan
Eilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli
synnyttänyt pojan... Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan
ajatellessaan, että hän oli nyt isä... Hänen pieni avuton
poikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin... Mutta nyt hän korjaa
pian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja
ihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja
äidittömäksi...
Mutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä... Mikä mies
hän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin
antautunut...?
"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?" kysäisi hän kesken
mietteitään.
"Ei sitten kun menneenä talvena... eikä ole kuulunut, että olisi
muuallakaan nähty... Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut
ihmiset selvää saa", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:
"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi
Kiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa,
mutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle
merkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä... Niin kertoi se
mies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin..."
Pakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta.
Hän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on
valjastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee,
kun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on
umpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle.
Taival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä
kulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki
luottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on
viimeiset jäljet umpeen puhaltanut...
"Onnessa mene!" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.
Poro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään
Karhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen
vastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro... Tuima
öinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat
palavat... Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä...
Niin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat
hänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi
ainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa
Eilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen... Oli mennyt
luihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse,
jonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän
hylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut...
Ei hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut.
Usein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee
miehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido
erottamattomasti.
Ja hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus
naiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on
ensimäinen... kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän
ajatuksensa naiseen, jota rakastaa...
Olivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: "Voi mies parkaa, kun hukkaat
nuoren elämäsi... kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi..."
Voi niitä raukkoja, joista ei yksikään -- eivät muut kuin äiti, vanha
ja kokenut -- osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut
likainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan... ei
koskaan luovu... He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa
laimenee... Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi...
Se pieni poikaraukka!... Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan
luokse...
Vilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan
pientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä
vartoo...
Taival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa
nopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin
näyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset
valot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen
välissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä...
Hän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa
poro kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken
ympäristönsäkin ja mihin on matkalla...
Tänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin... täällä viettää
onnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa
hellimänä... Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä
etelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori... Ei siinä sielun
jano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä... Voi, Eilan
syli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden
suuri... Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy... Kukaan siellä kotona
ei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli... Ei rohkeinkaan keikari
voisi kuvitella semmoista naista... Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin
suurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy
päivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö...
* * * * *
Synkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi
kinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän
tuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että
hän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on
meneteltävä.
Hänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen
teräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä
vierellään ja kädessä suopunki.
Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän
on näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti
välttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten
pamausten herättävän huomiota.
Tultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman
koston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.
Kavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut
Waltterin jälkiä kaiken talvea.
Nyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu
se, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän
seurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on
lähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan
Eilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä
on hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.
Siinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin
aikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä
oli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää,
mistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi
sitten jälkeenpäin... Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan
ja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas... ja
hänen suurta rikostaan.
Mutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä
älyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi -- ja suuren
kostonsa jäävän lopultakin tekemättä... sen suuren koston, jonka vuoksi
hän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää
tienneet kuin hän itse...
Hänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka
väliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän
kuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee,
hänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta
revontulten hulmutessa...
Jo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan... Silloin
hänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin
taipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa...
"Silloin on heidän molempain vuoro tullut", höpisee hän itsekseen.
Yö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten
kuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu... Hän kuulee poron yhä
lähenevän... nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä...
Juuri kun Waltteri on kohdalla, sujahtaa taitavalla kädellä heitetty
suopunki hänen kaulaansa... Waltteri tuntee rajun tempauksen, ja
silmänräpäyksessä on hän suistunut pulkasta suulleen kinokseen... Hän
ei ehdi muuta tuntea eikä nähdä kuin että hänen kaulaansa kuristaa,
mutta kuristus heltiää heti. Hän pyrkii pois kinoksesta ja pääsee
seisomaan. Poro on kadonnut, eikä hän kuule kellonkaan kalketta...
Kauhistuksissaan hän koettaa päästä jäljelle, joka pohottaa puiden
välissä, mutta hän uppoaa joka yrityksellä reidenjuureen asti.
Ensin hän ei käsitä, mitä on tapahtunut, mutta päästyään oikein
selville hän ymmärtää, että hänet on heitetty suopunkiin ja temmattu
pois pulkasta...
Asemaansa ja vaaraa, joka häntä uhkaa, ei hän heti tajua, sillä hän
toivoo poron seisahtuvan. Pannen kaikki voimansa liikkeelle ja riisuen
rukkansa hän koettaa kahlaamalla pyrkiä pulkan jälkeä poron perässä.
Mutta lumi pudottaa näin metsällä enemmän kuin aukealla, ja
vaivaloisesti hän pääsee eteenpäin. Sukset ovat olleet köytettyinä
pulkkaan, samoin kuin eväät ja muut pienemmät kapineet...
Hän yrittää konttaamalla pyrkiä eteenpäin; se onnistuukin paremmin, ja
kun hän oikein punnertaa, pääsee hän mielestään pitkän matkaa.
Vähäväliä hän nousee jaloilleen kuunnellakseen poron tiukua, mutta
hänen korvaansa ei satu tutun kellon helinää... hän kuulee vain, kuinka
kylmä, jäinen tunturituuli puhaltaa puunlatvoissa ja metsä valittaa...
Kun taivaan valkeat roihuavat kirkkaammin, saa hänkin taas uusia voimia
ja ryömii eteenpäin, pulkan jälkeä noudattaen. Hän pääsee vähäisen suon
laitaan, missä tuuli puhaltaa kipakammin, ajaen irtainta lunta
edellään. Mutta juuri silloin kun hän ehtii puoliväliin jänkkää,
peittyy pulkan jälki niin, ettei enää ole pienintäkään viivaa
osoittamassa, mistä poro on mennyt...
Epätoivoisena kääntyy hän takaisin siihen paikkaan, johon on rukkansa
jättänyt...
* * * * *
Kaksi vuorokautta on Waltteri jo kahlannut kiveliössä, kontannut sinne
tänne, harhaillut eksyksissä.
Nähtyään turhaksi saavuttaa poronsa on hän toivonut, että hän
ponnistaen jaksaa takaisin Lassi Holsterin kodalle. Mutta öinen tuuli
tupruttaa jäljen umpeen, ja kun hän sitten hakee ja kiertelee, näkee
hän joutuneensa omiin jälkiinsä. Väsymys, pakkanen ja nälkä alkavat
ahdistella ja toivo päästä Holsterin kodalle raueta...
Uupuneena hän asettuu hankeen levähtääkseen ja miettiäkseen asemaansa,
joka nyt vasta alkaa toden teolla kauhistaa... Pakkanenkaan ei tunnu
lauhtuvan, ja viima on yhtä vihaista...
On yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti
tummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen
iskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen... Sormenpäitä
kihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja
rinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee
väsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän
päättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen...
Mutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää
jaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen
ajatuksensakaan enää tunnu selviltä... Mutta jahka hän hetken on
levähtänyt...
Miten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne
paistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen... ehkä
ilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on
kuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto,
sähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee
tanssimaan... katselee sievän solakan tytön ja kumartaa... Tanssi
lämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään
isoista, avoimista ikkunoista...
"Sulkekaa ikkunat!" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska.
Waltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka
häntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää
kauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven
rannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja
hän makaa vieressä, pää mättäällä... Silloin näyttää kuin taivaasta
putoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se
tukehduttaa...
Waltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta
nälkää ja vilua...
Hän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja
nyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät...
Hän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin
voimin pois pääse... että... että häntä vaanii paleltuminen ja
kuolema...
Hänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen,
selvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt.
Kuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon
ääni lakannut kuulumasta?
Tunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut
koskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä
varoittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että
hän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!
Tänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan!
Kuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa
sydämelleen?
Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi
Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen
askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin
Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään...
Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen
rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin
tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta
mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi...
Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien
peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen
silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa,
punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän
tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi
takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää
koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän
vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä
loistavat veripunaisilta.