Korkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen
saivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit
luovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!
Se on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja
varjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä
kiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun
alas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla
ja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä
paistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen
männyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää
siinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas
laaksoon päin.
Järven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä,
mutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua
pitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee
kaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.
He pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä
saivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.
"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää
kota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja",
sanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.
Waltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena
Eilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee
Eilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat
kasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy
hänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin
lumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.
"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni,
rakastettuni", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.
Eilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy
herttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:
"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt,
ellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua
ikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen
unohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi
mieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan
sinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet
päivät... aina... aina... Et usko -- mutta minun korvissani soi
lakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi... Ja
minä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja
lämmittää..."
"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa
yöllä eikä päivällä... Sinä hurmasit minut heti..."
He työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty
järvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.
Yö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät
nytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa...
Kummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja
omituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa
voivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen
kiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan
kukkulain... Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka
potkaisi veneenkaaren laitaan...
Sanatonna häntä Waltteri katseli... katseli... Yhä villimpi riemu
täytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset
muistot... kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja
lupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa?
Valetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero!
Siellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä
rennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan
sydämessä.
"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin,
vaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin", lausui
Waltteri kuin itsekseen.
"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä.
Sano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua
turvatonta ja orpoa rakastat?" virkkoi Eila hymyssä suin.
"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa,
sillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka
maailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni
leikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu..."
Eilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot
käsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: "Niin... niin, sillä lailla
minäkin sinua rakastan..."
He nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti.
Vetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi
kerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan
niinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut
hallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen
sievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.
Waltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään
päänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan
hommia.
Sitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt
kummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa
poroilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut
vastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja --
lupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta
seuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi
hänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen
haaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä
ja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja
unholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?
Silloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain
hymyillyt... hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja
surua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi
että odottavan suruiseksi.
Mättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan
kanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena
haaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen
tytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä
rohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin
hohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo
pyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä
yönä...
Miksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä
tarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin
hänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset,
irstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta
lempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti
erehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen,
etteivät he uskoneet puhdasta olevankaan...
Taikka hän itse oli erilainen kuin muut ihmiset, hän mietiskeli. Häntä
eivät olleet koskaan miellyttäneet hurjat illatsut, ja silloinkin kun
hän niihin joutui, pieksi katumus mieltä, ja soimasi tunto raskaasti...
Ehkäpä se olikin Eila, joka oli häntä tänne tahtonut! Mistä oli tullut
se kummallinen halu, se ihmeellinen ikävä, nähdä näitä raukkoja rajoja
ja Lapin taivasta. Oliko ollut sielun syvyydessä joku salainen aavistus
Eilasta, kaipuu ja ikävä, joka johti hänet tänne -- tänne karuun
kiveliöön? Taivaan ja maan välillä sanotaan olevan voimia ja kuiskeita,
sielujen yhteyttä, joita ei ihmisjärki ole koskaan selittänyt...
Oli miten oli. Mutta sen hän nyt tunsi, että hän rakasti Eilaa koko
sydämensä lämmöllä, eikä hänen tunteissansa ollut ainoastaan rakkautta,
vaan myös jotakin selittämätöntä, surunsekaista sääliä orpoa ja
kuljeksivaa tyttöä kohtaan, hellää hyvyyttä, joka täytti hänen sielunsa
ihanilla unelmilla...
Hän oli varma siitä, että ne olivat parhaimpia tunteita, mitä
ihmisrinta milloinkaan kokee...
"Kuules, Eilaseni, nyt sinun pitää minulle kertoa isästäsi; lupasithan
tuolla taipaleella tullessamme", sanoi hän, nousten istumaan tulen
ääreen.
"Kyllä kerron, -- mutta sanoppa minulle vielä yksi asia", vastasi Eila,
häärätessään vettä järvestä. "Sanoppa minulle, miksi sinä minua
rakastat, vaikka tiedät, että olen oppimaton ja lappalainen, ja vaikka
minulla ei ole kotia missään..."
"Siksi minä sinua rakastankin, että olet orpo ja koditon... siksi, että
sinä olet kuin lumonnut minut, ja siksi, etten koskaan ole nähnyt
semmoista tyttöä kuin sinä... en koskaan..."
"Oletko koskaan rakastanut muita tyttöjä kuin minua? Oletko ollut niin
likellä muita kuin minua?"
Eilan ääni värähti hänen sitä kysyessään, ja oli joku syy, jonka vuoksi
hän ei nyt voinut katsoa Waltteria silmiin. Odottamatta se tuli
Waltterillekin se kysymys, suoraan ja peittelemättä, eikä hänkään
uskaltanut nostaa katsettaan Eilaan päin.
Hetken oli Waltteri vaiti, mutta sitten hän sanoi kuin anteeksi
pyytäen:
"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. -- Enkä
ole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. -- Miksi sitä
tahdot tietää?"
Eila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:
"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta... Etkö
sinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin
nähnyt komeita miehiä... Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin
kuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli
mennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en
välittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut... Isä
olisi tahtonut, mutta minä en... En sallinut hänen koskeakaan
itseeni... niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen
lappalainen... hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin
kaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet
suora ja vilpitön... Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin
minäkin... Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja
unhottaa... nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun
tiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut..."
Eila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä
tutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä,
koko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa,
silmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut
sekä itselleen että Eilalle.
"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti", vastasi Eila raukeana.
Tunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden
laajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä
toiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota
vei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta
oli avara näköala kaikille haaroille -- laajaan leivättömään Lappiin.
Eila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen
ja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja
viisas koira, Eilan Kairi.
"Minä en muusta tiedä", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat
nousemassa tunturin huipulle. "Varhaisin muistoni on lappalaisen
pulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin..."
"Eila raukkani..."
"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden,
välisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin
minua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä
nähnyt... En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua,
ettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on
minut pienenä lapsena löytänyt... ettei minua ole koskaan kastettu,
enkä ole ripillä käynyt..."
He istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila
pillahti itkuun.
"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei
selittänyt mitään, -- naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi
pitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta
nimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa... Hyvä Jumala, kuinka olen
orpo..."
Waltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja
sanoi:
"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi
kyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa..."
"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta...
jos ei kukaan tiedä mistä olen... eikä minun nimeäni ole missään...
eikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin..."
"... niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko
maailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä
välitä... Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin...
metsästelen ja kalastelen... onpa erämaata... onpa kiveliöitä..."
"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin."
"Vaikka niinkin. Tunnen minä jo isommankin maailman..."
Eila kuivasi kyyneleensä, katsoi Waltteriin hellästi ja hyväillen
virkkoi: "Oletko sinä nähnyt isääni?"
"Olen monasti tavoitellut, mutta en ole saanut häntä nähdä."
"Mutta hän on sinut nähnyt. Hän on sen minulle sanonut, ja kun
erkanimme puhui hän: 'Sitä nuorta etelän herraa vältä, sillä on kavalat
silmät ja roiston mieli...' Ja minä pelkään kauheasti hänen saavan
tietää, että olen sinun kanssasi ollut... Välistä on hänen katsantonsa
niin synkkä ja tuima kuin pimein yö... että minua on joskus peloittanut
olla hänen kanssaan kiveliössä..."
"Ei hän meille mitään mahda. Ei ole olemassa maan päällä mitään mahtia,
joka meidät eroittaisi... Ja minä uskon, ettei isäsi niin kova ole, kun
sanon hänelle..."
"Sanotko, että meidän veremme juoksee yhdessä...?"
"Sanon minä senkin. Mitä minä sitä salaisin...! Onhan se meidän
yhteinen tahtomme..."
"On, on. Ja yhä rakkaammaksi sinä tulet minulle joka hetki. Olenko minä
sinulle yhtä rakas?"
"Olet nyt rakkaampikin. Minä en hentoisi sinusta nyt luopua enkä sinua
jättää, vaikka koko maailma minulle tarjottaisiin..."
Ja Waltteri kietoi kätensä Eilan solakan varren ympärille, rinnalleen
pusersi ja korvaan kuiskaili:
"Otan kaikista asioista selvän. Ensi talveksi muutamme kirkonkylään...
Haen tänne vakinaisen viran, ja täällä elämme onnemme elämää, kaukana
kavalasta maailmasta..."
"Niin minäkin olen ajatellut. Kesäisin kuljemme kalassa... Minä
valmistan sinulle vuoteesi, keitän keittosi ja pesen jalkasi...
Palvelen ja rakastan sinua niin... niin... Saatathan sinäkin rakastaa
Eilaasi... saatathan?"
"Saatan... saatan... Ja me laitamme oman pienen kotamme talveksi
kirkonkylään, mutta kesäksi tänne kiveliöön lohirikkaan kosken
reunalle..."
"Niin me teemme, niin me teemme."
Heidän istuessaan kivellä oli Kairi ollut loitompana, kallion nokassa
ympärilleen silmäten. Nyt se päästi pitkän, ulvovan haukunnan itään
päin...
"Se vaanii jotakin... ehkä ahmoja tai susia", arveli Waltteri.
"Ei se noin ulvomalla hauku ahmoja... kyllä se valmistelee ihmisiä",
sanoi Eila, joka tunsi koiransa paremmin. "Nyt lähtekäämme!"
He alkoivat laskeutua alas tunturia; polku kulki kierrellen kohti
laajaa laaksoa, josta alkoi hilloinen jänkkä.
"Isäni uskoo, että sinä petät minut", sanoi Eila yhtäkkiä, kun he
olivat ehtineet jänkän laitaan.
"Kun me vain kohtaisimme hänet... Mutta voithan sinä, Eila, sanoa..."
"Olen hänelle jo päätökseni ilmoittanut enkä ole häntä sitten nähnyt.
Mutta tunnen veressäni, ettei hän ole kaukas ja vaikka missä
kulkisimme, löytää hän meidät..."
"Miksei hän sitten tule luoksemme, jotta saisin hänelle sanoa..."
Hetken he astelivat ääneti. Tuntui kuin molemmat olisivat miettineet
samaa asiaa. Eila sanoi:
"Minusta tuntuu, että hän vihaa sinua -- minun tähteni..."
"Onko hän sinulle sitä sanonut?"
"Ei ole, mutta minä näin sen hänestä, vaikkei hän mitään puhunut..."
"Mutta jos ei hän olekaan sinun isäsi..."
"Minä soisin, ettei hän olisi."
Taas he vaikenivat, kulkivat puhelematta pitkän matkaa. Ehtivät
keskelle jänkkää, jossa hillot keltaisina ja punertavina mättäiltään
loistivat. He viivähtivät hetkisen marjaisimmilla paikoilla ja poimivat
hilloja tuohiroppeisiin.
"Olipa miten oli, mutta minulta ei kukaan sinua enää ryöstä", sanoi
Waltteri kuin päätökseksi kaikkeen, mitä olivat puhelleet.
"Viet minut matkassasi, vaikka mihin menisit!"
"Vien, enkä koskaan sinusta eroa... kallis Lapin aarteeni!"
He ehtivät vaaran laelle, mistä näki alhaalla joen varrella olevan
kirkon ja kylän sen ympärillä somine pienine viljelyksineen. Siinä tuli
heidän erota muutamaksi viikoksi. Waltterin tie vei kirkonkylään, mutta
Eila läksi koirineen sitä ilmansuuntaa kohden, missä tiesi Karhu-Jaakon
asunnon olevan.