Suuren, korkean tunturin puuton ja luminen laki välkkyy kuin hopeoitu
kupooli revontulten ja tähtien valossa. Näyttää kuin siitä irtaantuisi
loistavia kipunoita, jotka räiskien hajoavat kylmään avaruuteen.
Taivaan rannat palavat kuin liekeissä, ja kummallisia valjuja, kalpean
kellertäviä valonvinkkoja syttyy ja sammuu taivaan laella...
Tunturin kuvetta hiihtää yksinäinen mies kontti hartioilla. Hän on
tavallista vankemman kokoinen. Kasvoista ei näy muuta kuin suuret
loistavat silmät, sillä muu osa on huurteen ja tuuhean parran peitossa.
Näyttää hänen hiihdostaan, että hän on tottunut suksimies, niin
vikkelään välttää hän eteen sattuvat tunturin rotkot ja kiertää
äkkijyrkät louhikot. Myötäleissä hän päästää suksensa täyteen vauhtiin,
taitavasti kiertäen puut ja syvimmät kuilut.
Hänen pukunsa on omituinen yhdistelmä lappalaisen ja suomalaisen
asusta, mutta puukko, joka riippuu leveässä nahkavyössä, on paljoa
pitempi kuin lappalaisilla ja kokonaan luisessa tupessa. Päässä on
hänellä laaja, pyöreä sudennahkainen lakki, jonka alta näkyy mustia
hiuksia. Pitkä pyssy on hartioilla, ja sompasauvojen yläpäissä on
kiiltävät keihäät.
Saavuttuaan aukealle pohjukalle tunturin kupeelle hän seisahtuu ja
ikäänkuin nuuskii ilmaa joka suunnalle katsellen. Jostakin alhaalta
laaksosta hän on kuulevinaan poron kellon kalkkaisevan, mutta ääni
häipyy pakkaseen ja kiveliöön, joten siitä ei saa selvää.
Hän työntää menemään myötälettä alas, joka jyrkkenee, mitä lähemmäksi
laakson pohjaa tulee. Ja vaikka keli on huono -- pakkasen purema
vitihanki -- saavat sukset jyrkimmillä rinteillä vihaisen vauhdin.
Tanakkana kuin olisi kiinnikasvanut suksiin seisoo mies ja näyttää
nauttivan enenevästä vauhdista...
Hiljaisena ja yksinäisenä on koko ympäröivä kiveliö, kuin tainnoksissa.
Ei elävää olentoa näy. Ei pyrähdä lintuparvea lentoon; ei näy lumessa
viekkaan, vaanivan ahmankaan jälkiä. Taivaalta välistä revontulten
syttyessä ja sammuessa tunturien taakse kuuluu rätinää ja hienoa
sähinää...
Mutta mies hiihtää varmaa suuntaa kohti suoraan etelään, eivätkä näytä
hänen jättiläisjänteensä vielä vähääkään hiihdosta väsyneiltä.
Hänen päästyään poikki korven, joka on laakson pohjassa ja jossa tiheä
varvikko on tehnyt kiusaa hiihdolle, alkaa maa taas kohota, samalla kun
puut ja pensaat harvenemistaan harvenevat. Siinä nousee taas edessä
puuton, korkea vaaran laki, jonka ylintä huippua kohden hiihtäjä
näyttää pyrkivän. Aamun ensimäinen kajastus pohottaa jo eteläisellä
taivaanrannalla, kun hiihtäjä pysähtyy laen huipulle. Taas silmäilee
hän ympärilleen, nuuskii ja vainustelee ikäänkuin jotakin hajua
sieraimiinsa hakien. Ja hän tunteekin hajun ja höpisee itsekseen: "No
suunnillepa minä osasin." Hyvin kaukaa näyttää toisen vaaran laidasta
nousevan savua, jota hiljainen tuulen henki kuljettaa pohjoiseen päin,
vaarojen laelle sitä kooten.
Hiihtäjä pistää uuden mällin poskeensa, korjaa suksensa varpaallisia ja
potkaisee menemään myötälettä alas siihen suuntaan, jolta on tuntenut
savun hajun vastaansa tuoksahtavan.
Yksinäistä hiihtäjää sanotaan Lapissa Kiveliön kävijäksi, eikä hänelle
muuta nimeä kukaan tiedä. Nyt hän on matkalla Norjasta ja suuntaa
kulkuaan lappalaisen Lassi Holsterin kodalle.
Poromiehiä on kokoontunut Lassi Holsterin kotaan, niin että se on
ahdinkoon asti väkeä täynnä. Jalkaniekkakahvipannuja on tulella useita,
ja iso musta pata, täynnä kiehuvaa poronlihaa. Miehet juttelevat minkä
mitäkin. Puhelevat tästä pakkastalvesta, ja joku tietää kertoa sydäntä
särkeviä tapauksia kaukaisimmasta Lapista, missä on ihmisiä paleltunut
kuoliaaksi pakkasen käsiin.
"Eikö lie jäänyt sille tielleen Kiveliön kävijäkin, koska ei ole näillä
mailla näkynyt kaikkena talvena", sanoo muuan mustapartainen
pienenlainen mies, poromies hänkin, mutta ei lappalaisen puvussa.
"Tuskinpa vain. Onhan se välisti ennenkin ollut talvikaudet kateissa,
on vuosikausia, ja taas ilmestynyt kuin tunturista", arvelee siihen
toinen mies.
Ja kun kerran on tullut puhe Kiveliön kävijästä, alkaa siinä kukin
muistella kuulemiaan ja näkemiään.
"Mutta siitä ei ole tullut tietoa, mistä se sen Eilan oikeastaan on
saanut. Inarissa minulle kerrottiin, että Norjan puolelta on lapsen
varastanut tai ryöstänyt, vaan ei ole siitäkään sen selvempää tullut
eikä otettu, vaikka lienee tuon aikoinaan kuullut vallesmannikin",
kertoo muuan.
"Niin olen minäkin kuullut, mutta kuullut olen toisenkinlaisen tarinan.
On puhuttu niinkin, että hänellä on vaimo ja perhe Norjan puolella ja
että Eila on kuin onkin hänen oikea lapsensa..."
"Olen minäkin sitä kuullut..."
"Ja ettei hän itsekään ole kirjaton, vaan jolloinkin nuoruudessaan on
päässyt karkuun jostakin linnasta, johon ikuiseksi oli tuomittu..."
"Onhan hänestä jos minkälaista kertomusta. Olkoonpa mikä hyvänsä, vaan
tarkka on pyssymies, semmoinen, ettei uskoisi, jos ei omin silmin olisi
nähnyt..."
Vanha lappalaisukko, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi hänkin nyt
puhua:
"Tuhansien porojen hengestä saamme olla kiitollisia Kiveliön kävijälle,
sillä kymmeniä ahmoja, porojemme verivihollisia, ampuu hän
vuosittain..."
"No se kyllä on tosi..."
"Eikä jouda siinä ahma-irvistelijä länkkyjään lyömään, kun Kiveliön
kävijä jälille osuu... Ja ei se mies kenenkään rauhaa häiritse..."
"Ei vainkaan. Yövyppäs kuusen juurelle tulipalopakkasessa, vaikka talo
on vieressä..."
"Niinhän hän tekee..."
"Joo. Aina hän näyttää karttavan ihmisiä ja ihmisasuntoja..."
"Siinäpä sen näkee, ettei sillä ole oikein puhdas tunto. Ja miksi ei
kenellekään puhu, vaan aina miesjoukossakin istua toljottaa äänetönnä
maahan katsoen..."
"Se on hänen luontoaan."
Muuan nuori lappalainen kertoo:
"Minä sen kerran näin Kiveliön kävijän kesäasunnon. Vaan en ole hänestä
kenellekään huolinut kertoa."
"No minkälainen oli?" kysyttiin monesta suusta.
"Oli se vähä kummahko, ja aivan sattumalta sille jouduin. Toissa kesänä
se oli. Menimme Torasjärvelle kalan pyyntiin, ja minun juolahti
mieleeni, että menen yli Karhujupukan laen, jotta jos sattuisi
kohtaamaan haukan pesiä... Karumallinen vaara se onkin, se
Karhujupukka... Onko teistä kukaan sen laella käynyt?"
Ei ollut kukaan käynyt. Karhujupukan seutuvilla eivät porotkaan
viihtyneet, se kun oli huono jäkälämaa, ja sen vuoksi oli vanhojakin
miehiä, jotka eivät olleet käyneet Karhujupukalla.
"En minä semmoista vaaran lakea ole ennen enkä jälkeen nähnyt. Suuria
paasia päällekkäin poikittain ja pitkittäin, ja semmoisia pimeitä
vinkaloita ja loukkoja, että oikein vistottaa, kun menee. Minä yhtä
solaa myöten kävelen ja luulen, että se toisessa päässä aukenee, niin
ei muuta kuin sola alkaa kaveta ja painua syvemmälle ja pimenemistään
pimetä... Vähän matkan päässä sola aukeni ja siinä istui tulen ääressä
Kiveliön kävijä kaloja paistellen..."
"No voi saakeli... ei olla kuultukaan..."
"Minäkin säpsähdin ja ajattelin, että mitä tuo vielä tekee,
vaan ei ollut milläänkään... Ei kysynyt, mihin olen menossa tai mikä
minut sinne johdatti... Arveli vain, että 'sinä taidat olla sen
Jouvi-lappalaisen poika'. Vastasin, että 'se minä olen ja lähdin tänne
kotkan pesiä hakemaan'..."
"No mitä hän siihen?"
"Ei muuta kuin sanoi, että Tievavaaroilla hän oli nähnyt keväällä
kotkia... Enkä minäkään sen enempää tiedustellut, vaan läksin samaa
tietä takaisin... Mutta en ole kenellekään kertonut. Ajatellut olen,
että jos pahana pitää, niin minkä vielä tekee..."
"Eipähän ollut meillekään milläänkään, kun kerran kohtasimme
sydäntalven aikana hänet Saivovaaran kupeelta kuusimajasta nukkumasta.
Antoi ryypyt, ei muuta."
"Siivohan se on mies."
"Niin näyttää, mutta on sillä semmoista villiä kiiltoa silmissään, että
enpä minä hänen vihollisensa tahtoisi olla..."
Niin miehet siinä kahvia juodessaan aamuvarhaisella juttelivat... Oli
Lassi Holsterin emäntäkin kuunnellut miesten puheita ja sekausi
kysymään:
"Sattuiko siellä kuulemaan uudesta metsänhoitajasta mitään, joka tästä
ennen joulun pyhiä meni?"
"On kuultu. On nähtykin", tiesi muuan nuori poromies, joka oli
talokkaan poika, mutta talvisin hiihteli poroissa.
"Ne tästä Eilan kanssa lähtivät. Sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut
poron pulkassa istunut..."
"Mainio mies näyttää olevan. Jos sen tapaisena pysyy, niin ei semmoista
herraa ole Lapissa koskaan käynyt... Minäkin kun menin luppokirjaa
pyytämään kruununmetsään, niin sanoi, että ota sinä vain ajoporoillesi
luppoja mistä saat... ja antoi sikaarin vielä... Hauska mies
kerrassaan... Ja taitaa olla aika vekkulikin... Kovin se oli ollut
tuttavana Eilan kanssa... vaikka mitäpä se meihin kuuluu..."
"Eipä vain kuulukaan", myönsivät toiset, mutta Holsterin emäntä arveli:
"Niin minustakin näytti silmistään se herra, että kyllä se mies monen
tytön pään pyörälle panee..."
"Komea on mies. Ja minulle kertoi, että hyvin hän täällä viihtyy eikä
kaipaa suureen maailmaan ollenkaan."
"Taitaa olla hyvin varakaskin", puhui Lassi Holsterin emäntä kiitellen.
"Kun Lassi hänelle lainasi poron, tässä kun Eilan kanssa lähtivät, niin
ei ollut mitään puhetta kyytipalkasta, mutta sitten kun Säikkärä-Mikon
matkassa lähetti poron takaisin, niin Lassille kivan kyytipalkan oli
Mikolle matkaan pannut ja minulle kaksi koreaa päähuivia ja pojalle
tuossa puserovaatteen... Ei ole tästä niin hyväntahtoista herraa ennen
Lappiin päin mennyt..."
"Mitä se hänen varoissaan tuntuu!"
"Karhu-Jaakko sanoi Eilallekin antaneen kulta-'minnen'. Sormessa oli
Eilalla ollut."
Niin oltiin juttelemassa, kun kotaan samassa työntyi Kiveliön kävijä,
hiukset ja hartiat valkoisen huurteen peittäminä.
"Terve taloon!" sanoi hän jymisevällä äänellä ja alkoi vähentää painoa
hartioiltaan.
Vaikka Kiveliön kävijää ei ollut niillä seuduin nähty pitkään aikaan,
ei kukaan kysynyt mistä päin hän tuli. Lassin emäntä vain toimitti
vierasta tulen ääreen ja kahvia tarjotessaan sanoi:
"Näkee tuotakin miestä taas pitkästä ajasta."
"Eipä ole tällä lumella Kiveliön kävijää näissä maissa näkynyt",
uskalsivat muutkin jatkaa.
Kiveliön kävijä näytti tällä kertaa puheliaammalta kuin ennen ja
ikäänkuin vapautuneen juroudestaan, sillä saatuaan partansa puhtaaksi
kuurasta sanoi hän melkein iloisesti:
"Norjassahan näkyi aika niin hupaisesti kuluvan. Olin siellä valaksen
pyydyssä..."
Siihen hän kuitenkin pysähdytti kertomisensa, ja näytti kuin hän olisi
katunut avomielisyyttään. Kasvoille ja silmiin ilmautui entinen jurous,
eikä kukaan tahtonut sen enempää udella, sillä tiedettiin jo
vanhastaan, ettei hän mitään kyselemällä kertonut.
Nyt, kun hän oli riisunut peskinsä, tuli hänen tavattoman vankka
vartensa paremmin näkyviin. Rinta oli leveä ja kaareva, ja kylkiluut
pohottivat puseron alta kuin ammeen vanteet. Kämmenet olivat leveät ja
karvaiset kuin karhulla, ja käsien ranteet kuin tavallisen miehen
haukiset. Pitkässä mustassa parrassa näkyi joitakuita valkeita jouhia,
jotka kuitenkin vain kaunistivat kokonaisuutta. Hänen ollessaan omiin
ajatuksiinsa vaipuneena ei hänen katseessaan näkynyt jälkeäkään
metsissä elävän raa'an miehen villistä ilmeestä; pikemmin niissä
kuvastui mietiskelevän ja surullisen mielen ilme.
Mutta kun miehet olivat syöneet, alkoivat he varustella matkaan.
Talvinen aamukin alkoi vaisusti vaaleta, ja revontulien loimu oli
sammunut. Tähtien välke kävi valjummaksi, ja taivas tummeni. Etelän
taivaanrannalta vilahti kapea juova kirkasta aamuvinkkaa, joka tiesi
auringon siellä olevan, mutta vielä ei se näyttänyt kultaansa tänne
Lapin porstuaan.
"Onko Eila tänä talvena täällä käynyt?" kysyi Kiveliön kävijä, kun
vieraat olivat poistuneet.
"On pari kolme kertaa käynyt, ja sinua on kysellyt", vastasi Holsterin
emäntä.
Kiveliön kävijä ei enempää tiedustellut, vaan näytti omiin
mietteisiinsä vaipuneelta. Mutta kun emäntä kehoitti häntä lisää kahvia
juomaan ja poronjuustoa maistamaan, kysyi hän äkkiä:
"Yksinkö Eila kävi?"
"Yksin kävi", vastasi emäntä, kääntyen tuleen päin.
"Oliko koira matkassa?"
"Sitä en muista."
"Olihan Kairi matkassa... Ettekö muista, kuinka se metsäherra sitä
hyväili ja kehui kauniiksi", alkoi Lassin poika selitellä. "Se oli hyvä
herra, antoi minullekin paperosseja ja poron tiu'un."
"Ole nyt tuossa selittelemättä!" tiuskasi hänelle äiti.
Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan kieltoa, kertoi kaikki tietonsa ja
lopuksi sanoi ikäänkuin vielä kehuakseen herran hyväntahtoisuutta:
"Eilallekin kuuluu antaneen kultaminnen..."
"Mistä sinä sen tiedät?" tokaisi taas äiti.
Äänettömänä kuunteli Kiveliön kävijä pojan kertomusta. Emäntä näki
kerran hänen sieraimiensa nousevan levottomammin ja silmissä välähtävän
kirkkaan tulen, mutta ei kuullut mitään puhuvan.
Ja hetken kuluttua hän laskeusi kyljelleen nuotion viereen ja nukkui
siihen pian, tulen valaistessa hänen mustia, pitkiä hiuksiaan.