Tähän asti hän oli matkustanut hevoskyydillä, vaikka viimeinen taival
olikin ollut aivan ummessa. Kulku oli ollut uuvuttavan hidasta, kun
hevonen kahlasi verkkaan lumessa, taival tuntunut pitkältä kuin
iankaikkisuus, ja vähäväliä hän oli kärsimättömänä kysynyt
kyytimieheltä:
"Joko olemme puolivälissä taivalta?"
"Olisi jo aikaa oltu, mutta tämä viimeinen näyrä sää peitti jäljen ja
pani paksulta lunta."
Palellutkin oli, sillä pakkanen oli edessä yhä kiihtynyt.
Oli vihoviimein päästy lappalaisen asuntoon, joka oli rakennettu kahden
pitäjän keskipalkoille. Siitä tuli porokyydin alkaa.
Mielihyvän tunne täytti hänen sydämensä hänen työntyessään kotaan ja
nähdessään ihmisiä istuvan tulen ympärillä kiehuvasta padasta
poronlihaa urkkien. Hän oli mielikuvituksessaan usein kuvaillut
lappalaisten elämää, mutta todellisuus näytti nyt aivan erilaiselta.
Mutta ollen rohkea ja puhelias hän toivotti hyvää ehtoota ja kysyi,
saisiko kahvia.
Kodassa olijat katselivat uteliaasti susiturkkiin kääriytynyttä uljasta
nuorta miestä ja tarjoutuivat häntä auttamaan. Hän riisui turkkinsa,
pudisti sen kauluksesta huurretta, haki savukelaatikkonsa ja pani
tupakaksi. Isäntä tarjosi hänelle lieden äärestä oman paikkansa, johon
hän huolettomasti heittäysi pitkäkseen.
Hänen viimeinen kyytimiehensä oli taivalta tultaessa kertonut tämän
lappalaisen, Lassi Holsterin, elämästä. Upporikas kuului olevan, ja
pojillakin oli omat pororaitionsa. Kaksi nuorinta poikaa oli vielä isän
luona.
"Tämä Lassi Holsteri se juuri on eteläisimpiä lappalaisia. Näillä
mailla hän enimmäkseen porokarjoineen oleskeleekin", oli kyytimies
viimeksi sanonut.
Ja heidän alkaessaan lähestyä kotaa hän oli lohduttanut:
"Kyllä siinä kodassa ruokaa on ja juomaa, ja mitä ihminen tarvitsee. On
tämän kautta monta herraa mennyt talvella ja kesällä. Olen minäkin
tähän ennen yhden herran kyydinnyt..."
Waltteri oli asettunut turkkinsa päälle ja loikoi siinä tulen ääressä
jäseniään lämmitellen. Emäntä toimitti hänelle pian kahvia, johon oli
sekoittanut poronjuuston viipaleita.
"Oletteko kaikki tähän perheeseen kuuluvia?" kysyi hän, ympärilleen
katsellen.
Lassi Holsteri kertoi:
"Nämä kaksi miestä tässä minun vieressäni ovat suomalaisia,
naapuripitäjästä, Ovat tässä vain matkansa varrella levähtämässä
niinkuin sinäkin. Tuo tuossa on minun vaimoni, ja tämä on nuorin
poikani."
Nuori metsäherra katseli kysyvin silmin jokaiseen. Isäntä oli
pienoinen, kuivettunut, pikkusilmäinen äijänkäpy, naama kuin parkittu.
Emäntä oli nuoremman näköinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin
kulmikkaat kuin isännän. Nuorin poika oli vikkelä kuin orava,
kymmenvuotias. Nuo kaksi suomalaista tunsi helposti kasvojen muodosta,
vaikka hekin olivat pukeutuneet lappalaiseen tapaan. Mutta emännän
vieressä istui nuori lappalaistyttö, jonka kasvoja Waltteri ei ollut
nähnyt, sillä ne olivat aina pois päin käännetyt. Pitkä, musta palmikko
näkyi kuitenkin, ja sivulta päin vähän punaista poskea...
Isäntä ei ollut maininnut tytön nimeä, vaikka oli esitellyt muut
kodassa olijat. Minkähäntähden?
Waltterin teki mieli kysyä, kuka tyttö oli, mutta hän hillitsi
kuitenkin uteliaisuutensa ja tiedusti sen sijasta:
"Kuinkahan minä nyt tästä edespäin pääsen matkaani jatkamaan? Poron
pulkassa en ole koskaan istunut, eikä minusta taida olla kovin pitkälle
taipaleelle hiihtämäänkään."
"Ovat tästä päässeet muutkin herrat, Lappiin päin pyrkiessään",
lohdutti isäntä. "Mutta tottakai sinä levähdät ennenkun taipaleelle
lähdet?"
"En ole väsynytkään", vastasi hän, vaikka tunsi kankeaa uupumusta
jäsenissään. Hän oli tottunut hienostuneihin tapoihin eikä ollut
koskaan tuntenut tai nähnyt todenteolla rahvaan elämää, joten häntä
tämä kummallinen ympäristö oudostutti ja vieraannutti. Mutta tännehän
hänen mielensä oli palanut, tänne ollut semmoinen kummallinen veto,
etteivät mitkään pelotukset lannistaneet... tänne leivättömään Lappiin,
pakkasten ja susien kotomaahan... Hänen täytyi olla mies, kestää kuin
mies ja mukaantua... vaikka mihin...
Ja palautuen huolettomuuteen, joka oli hänen luonteensa pohjapiirre,
hän tarttui savukelaatikkoonsa ja tarjosi siitä jokaiselle.
Mutta ojentaessaan laatikon outoa tummatukkaista tyttöä kohti hän osui
tarkemmin silmäämään hänen muotoaan. Kasvot olivat tavattoman kauniit
ja säännölliset, ja poskien puna hienoa kuin silkkinen sametti...
Hipiäkin oli valkoinen ja sileä, huulet kuin mansikat ja hampaat aivan
verrattoman tasaiset ja valkoiset...
Tyttö otti ujostelematta savukkeen, sytytti sen pään tulessa ja alkoi
tuprutella sauhuja.
Waltteri pani merkille, että tytön käsi oli hyvinmuodostunut, valkoinen
ja puhdas, ja että oikean käden pikku sormessa oli jouhinen sormus.
"Kas Eilaakin, kun polttaa!" huudahti samassa kymmenvuotias poika ja
alkoi sitten hänkin vieraalta tupakkaa pyytää.
"Saako hänelle antaa?" kysyi Waltteri isään kääntyen.
"Ka, anna hänelle vain tuliaisiasi", vastasi isä välinpitämättömästi.
Poika sytytti hyvillään savukkeen ja virkkoi: "Menneentalvellisella
herralla oli paksumpia." Talonisäntä, joka häntä oli kyydinnyt, tuli
samassa ulkoa puhellen:
"Pakkanen tuntuu kiihtyvän... ja taivaan valkeat palavat kuin
tulessa... Pitää tästä panna paluumatkalle... jos olisi poro, niin pian
tästä laskisi rantamaille..."
Hän alkoi valmistautua matkaan arvellen:
"Olisi yöpyäkin sopinut, vaan ei käy jättäminen hevosta seisomaan
pakkaseen."
Kodassa lieden ääressä tuntui lämpöiseltä. Poronjuustokahvi, joka oli
väkevää ja mustaa kuin terva, maistui Waltterista ensin äitelältä ja
karvaalta, mutta lämmitti hyvin ja virkisti mieltä. Hän joikin useita
kupillisia ja kiitellessään sanoi:
"Tässä on nyt ensimäinen ateria näillä mailla ja tämänlaisessa
tilassa... Hyvää on, kyllä tässä elämään pääsee..."
Illempana, kun hänkin oli syönyt aika annoksen poronlihaa, hän kysyi
isännältä:
"Mutta kenet minä saan oppaaksi ja kyytimieheksi tälle seuraavalle
taipaleelle, joka kuuluu olevan niin pitkä ja taloton...?"
Hetken mietittyään aloitti isäntä ikäänkuin omia ajatuksiaan ääneensä
jatkaen:
"Sitä minä tässä jo olen heti tultuasi ruvennut miettimään, miten
parhaiten matkaasi pääsisit jatkamaan. Veres tässä kyllä on jälki --
nuo miehet ovat sitä tämän viimeisen näyrän sään jälkeen tulleet, --
mutta ei sitä hyvä oudon ole osata, kun ei maita tunne eikä merkkiä
tiedä ottaa tunturien huipuista. Minun ei sallisi aikani lähteä, ja tuo
poikakin on vielä nuori -- jos eksymään sattuisi. Mutta hyvä ajokas on
minulla lainata... Tuo Eila se on sinne päin aikonut lähteä... Jos
lähtee, ja kun hänen peräänsä porosi panet, niin jo perille kostut,
saavuttakoon vaikka kehnokin ilma... Eila tuntee näillä paikoin ja
muuallakin kaikki kulkutiet, ja hänellä on myös sellainen ajohärkä,
että jo taival katkeaa."
Isäntä loi puhuessaan Eilaan kysyvän silmäyksen, samoin kuin
Waltterikin.
Waltteri tuli nyt vielä tarkemmin katsoneeksi Eilaan. Hän huomasi, että
Eilalla oli sievä suu, ja tavattoman valkoiset ja tasaiset hampaat
välkkyivät kuin helmet huulten mennessä hymyyn. Eila katsoi
veitikkamaisesti Waltteriin ja sanoi nauraen: "Jos olette yhtä huono
porolla ajaja kuin sekin herra, joka Norjasta kerran ajoi perässäni,
niin... hän ei pysynyt pulkassa ollenkaan. Mutta hän tosin olikin lyhyt
ja lihava kuin pallo, ja te olette pitkä ja siro kuin korpikuusi..."
"No, minä kuitenkin koetan pysyä pulkassa", vastasi Waltteri yhtyen
muiden nauruun.
Hetken kuluttua, kun Eila oli poistunut poroaan katsomaan, kysyi
Waltteri isännältä:
"Kuka hän on, tuo Eila? Kenen tytär? Onko lappalainen? Ei hän näytä
lappalaiselta..."
"Sanotaan olevan sen kuuluisan Kiveliön kävijän tytär. Liekö sitten
hänen vai kenen, en tiedä."
Sen enempää ei isäntä selittänyt.
Waltterille tehtiin kodan parhaalle paikalle vuode, pehmoisille,
liukkaille porontaljoille. Hän veti lämpimän sudennahkaisen turkkinsa
ylleen ja päätti nukkua ja unohtaa koko muun maailman.
Mutta kun kotaan oli tullut hiljaisuus, alkoi hänen mielikuvituksensa
mellastaa kuin öinen kyöpeli.
Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt
häntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja
vanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne
kertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta,
suurenmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta?
Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vain tiesi, että mieli tänne
teki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin. Hän oli nauttinut
kaikesta matkan varrella: vuorisista maisemista, kuun loistosta,
revontulten loimusta ja yhä kiihtyvästä pakkasesta.
Hän ei vielä ollut katunut lähtöään eikä ollut koti-ikävä vaivannut.
Niinhän se vielä oli maailma täällä kuin muuallakin Suomessa. Samoja
männiköitä ja maita, hyvin rakennettuja kyliä joen varrella ja
ystävällisiä ihmisiä. Mutta vuoret olivat niin tavattoman laajoja ja
korkeita alastomine lakineen ja louhikkoisine kylkineen. Ja kummallinen
hämärä oli aina, aamuhämy kiinni iltahämyssä...
Ei hänellä nytkään ollut mitään valittamista eikä vaikeroimista
vastoinkäymisistä. Ei niin mitään! Olihan hän Evollakin ollessaan ja
tehdessään toveriensa kanssa retkiä sydänmaalle päin usein yöpynyt
likaisempaankin paikkaan...
Lapin taivas... revontulet palamassa... poro juoksee, jotta koivet
naksuu... ja pureva pakkanen on... sitä oli hän mielessään kuvaillut
velttoina sumuisina päivinä Helsingin katuja kävellessään.
Ehkäpä nyt näkee senkin, saapi oikein syliin ottaa ja kouralla
tunnustaa...
-- Eila, -- jatkoi hän ajatuksiaan. -- Eila! Mikä nimi se lienee? Kai
lapinkielinen, ja sievältä se korvissa tuntuu. "Kiveliön kävijän"
tytär... Kuka lieneekin, mutta kaunis on, hurja kuin synti...
Ja vaikka hän ummisti silmänsä ja koetti ajatella erästä toista kuvaa,
joka oli jäänyt hänen mieleensä siellä suurkaupungin vilinässä, pyrki
Eila sittenkin sen viereen. Se toinen oli kyllä sievä ja siro ja
lahjakas, mutta ei ollut hänen vartalonsa niin muhkea, ei tukkansa niin
tumman kiiltävä, eivätkä hampaat välkkyneet niin kauniisti ja suloisen,
viehättävän puhtaasti. Sen toisen hampaiden lomissa vilkkui
kultakiilto, ja huulien puna oli veretöntä ja ikäänkuin pois kulunut...
Mutta Eilalla oli kuin... ei hän muistanut koskaan nähneensä niin
sievää suuta eikä niin kauniita, tasaisia ja valkoisia hampaita...
Mikä ääretön sulo saattoi mahtua yhteen ainoaan naisen muotoon!
Ja yön hiljaisuudessa muistui hänelle mieleen, millä häntä toverit
kiusasivat, kun he erojaiskekkereillä istuivat Ylä-Kämpissä
Helsingissä. He olivat sanoneet, että kyllä käy hänelle niinkuin
kaikille muillekin, jotka sinne Lappiin päin ovat menneet... että
rakastuvat... ja sittenkun lapsilauma alkaa lukuisammaksi tulla... niin
menevät avioliittoon...
Häntä melkein nauratti. No, hutikassahan siellä kaikki olivat... Mitäpä
niistä, päihtyneitten laverruksista...
Mutta hän ei vain saanut unta. Muut nukkuivat. Eila nukkui aivan
lähellä. Hän oli kuulevinaan tytön hengityksenkin, eikä hän saanut
tämän kuvaa pois mielestään. Hänen vilkas mielensä kuvaili jo, kuinka
he poroilla ajoivat halki avaran tunturimaailman... Eila edellä, hän
perässä... Eila lauloi. Taivaalla tähdet hyppelivät, tunturien
päällitse loimusivat revontulet, ja vaarojen rinteillä näkyi
porolaumoja...
Hän heräsi haaveistaan, kun kodassa olevat hännättömät porokoirat
karkasivat äristen ja kimakasti haukkuen ovelle...
"Huuti siellä, Tira ja Muju", ärähti niille isäntä, joka samassa
heräsi.
"Liikkuiko siellä ulkona joku?" tiedusti Waltteri.
"Meni tästä sivu Raitio-Juoso Yllästunturille", vastasi isäntä, komensi
vielä kerran koiriaan ja asettui levolle.
Puoliyön jälkeen Waltterikin nukahti, mutta levottomaan uneen.
Hän heräsi siitä, että Eila seisoi hänen vieressään, kosketti
olkapäähän ja sanoi:
"Jos minun matkassani lähdette, niin herätkää juomaan kahvia."
Eilan ääni oli kirkas kuin kristalli, ja kun ei hänellä ollut lakkia
päässään, näki Waltteri hänen pitkän mustan palmikkonsa ulottuvan
lanteille. Hän näytti olevan herttaisen hyvällä tuulella, aamuvirkkuna,
suu ja silmät hymyssä.
Waltteri hieroi silmiään oikein nähdäkseen, kirposi sitten ponnahtaen
ylös reilusti ja kehaisi:
"No vaikka heti minä olen valmis..."
Sillä välin kun isäntä valmisteli Waltterille poroa valjaisiin,
antautui hän puheisiin Eilan kanssa.
Oliko pitkä taival? Oliko taloton? Kuinka kauan suunnilleen
viivyttäisiin välillä?
"On matkaa, on taivaltakin, mutta puolivälissä on kota. Tämmöisellä
pakkasella katkeaa taival hopusti, sillä minulla on tulinen ajokas,
joka samalla tuntee tämänkin tien."
"Mutta jos minä en pysy pulkassa... putoan pois, jään nietokseen ja
poro karkaa", epäili Waltteri ja loi Eilaan pitkän kysyvän katseen.
"Kyllä aika mies pulkassa pysyy... noin siro ja notkea mies vallankin",
nauroi Eila. "En ole kuullutkaan, että mies pulkasta putoaisi..."
"Vai ei ole Eila semmoista kummaa kuullut", sanoi Waltteri
ajatuksissaan, ja hänelle tuli villi halu lähestyä Eilaa ja suoria
siinä hänet syliinsä...
Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja kysyi sen sijaan:
"Tuleehan Eila aina kirkonkylään asti?"
"Niille paikoin minä tulen, vaan kyllä te jo Karhu-Jaakon kohdalta
osaatte, kun jälelle opastan..."
Waltteri oli noussut seisomaan ja alkoi järjestellä pukuaan.
Eila katsoi häntä kauan ja pitkään ikäänkuin joka jäsenen olisi
tahtonut nähdä ja jokaista poimua hänen vaatteistaan tunnustaa.
"Minäpä olen nähnyt teidän näköisenne miehen kerran ennen", sanoi hän
samassa äkkiä Waltterille juuri silloin kun tämä alkoi silitellä
hiuksiaan.
"Missä Eila on nähnyt?" tiedusti Waltteri uteliaana.
"Enpä sano. Mutta kaukana se on täältä." Ja veitikkamainen hymy leikki
hänen huulillaan, kun hän samassa poistui kodasta, sanoen menevänsä
ajokastansa valjastamaan.
Waltteri katsoi pitkään hänen jälkeensä.
-- Ei ikipäivinä hän ole lappalainen... senhän näkee ruumiin
muodostakin ja erittäinkin kasvoista... ei hän ole suomalainenkaan...
eivät suomalaiset ole noin kauniita.
Kun Waltteri tuli ulos kodasta, puettuna rukkaan ja paulakenkiin, --
sillä turkkinsa ja muut kapineensa täytyi hänen jättää jälestäpäin
tuotaviksi, -- oli vielä varhainen aamu, saattoi olla yökin, sillä
millään taivaanrannalla ei päivän vinkkaa näkynyt. Mutta keskitaivaalla
roihusivat revontulet, paloivat kuin ilmiliekissä ympäristöä valaisten.
Lumi narisi ja naukui jalkain alla, ja viima tuntui poskipäihin
tarttuvan.
Lassi Holsteri seisoi poronsa luona, jonka Waltteria varten oli
valmiiksi valjastanut. Hän alkoi neuvoa miten ajaa... miten temmata
hihnasta ja miten pulkassa istua. Lopulta hän hiljensi äänensä
supatukseksi ja mennen hyvin likelle Waltteria kertoi kuiskaamalla:
"Se on Kiveliön kävijän tytär tuo Eila... sitä ei ole kastettu eikä se
ole ripillä käynyt. Kuuluu nyt olevan isäänsä hakemassa. Mutta kyllä
hän sen vuoksi oikeaan viepi..."
"Kuka on sitten tuo, jota sanotte Kiveliön kävijäksi?" tiedusti
Waltteri kummissaan.
"Ka, mistä minä tiedän. En muuta nimeä ole kuullut. Eikä hänestä kukaan
muukaan tiedä mistä on. Ei hän kuulu olevan missään kirjoissa. Metsissä
on ja elää kesät, talvet... suvet, pakkaset..."
"Ja Eilako olisi hänen lapsensa?"
"Niin on sanottu, ja niin sanoo Eila itsekin..."
Samassa tuli Eilakin ulos kodasta. Pitkä puukko riippui hänen vyöllään,
ja neljän tuulen lakki oli mukavasti kallellaan oikealla. Waltterista
näytti niinkuin hänen silmänsä olisivat tulta iskeneet, kun hän kävi
poronsa luo.
Lassi Holsteri talutti poronsa kodan luo, toimitti Waltterin valmiiksi
pulkkaan istumaan, antoi hihnan käteen, opasteli vieläkin ja neuvoi.
Mutta Eila talutti poronsa sille tielle, joka lähti kodan luota suoraan
koillista kohden, opasti jälelle ja hihkaisten hyppäsi pulkkaansa.
Silloin hellitti Lassi Holsteri poronsa, jota oli sarvista pidättänyt,
ja pyrynä se karkasi Eilan poron jälkeen, jotta pulkka kohona
hyppeli...
Pakkanen tuntui yltyvän, tähdet hyppelivät paikasta toiseen ikäänkuin
lämmintä hakeakseen, ja revontulet roihusivat valjuina... Aamun vinkkaa
ei vielä näkynyt... Lassi seisoi hetken kodan edessä, mutta kun Eilan
poron kello lakkasi kuulumasta, meni hän sisälle ja arveli:
"Hyvinpä he näyttivät menevän. Notkea se olikin tuo herra... niinhän
hän pysyi pulkassa kuin olisi ennenkin siinä istunut."