Täyttä vauhtia hurisi juna Pohjanmaalle. Toisen luokan vaunussa lojui
huolettomassa asennossa nuori, komea herrasmies. Hän oli laittautunut
aivan ajanmukaisimpaan pukuun, ja hänen hienoista kasvoistaan saattoi
päättää, että hän oli hemmotellen kasvatettu ja ettei hän ollut
puutteen päiviä elämässään nähnyt.
Ulkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuu
heti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansa
lukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukotteli
tyytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitä
mukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istui
vaunussa aivan yksin.
Junan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksuja
lumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.
-- Onpa täällä lunta, -- hän ajatteli. -- Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.
Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.
-- Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä
toisenlaiseen kyytiin, -- ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä,
oikaisten levänneitä jäseniään.
Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen
viransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri
Ulfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän
koskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt
mielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin
elämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä
maasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen
revontulten peittämänä.
Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja
siskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:
"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, -- luulen, että piankin
kyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin..."
Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret
koettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän
ei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja
kansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi
vakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja
leivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta...
Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen
junan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli
asemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire.
Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan
tuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä
Pohjanmaalla.
Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle,
mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti
jytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!
Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa
pohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui
poskipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot
naukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat
tähdet kuin vilussa nekin.
Hän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoi
itsekseen:
-- Onpa... onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta... Ja hetken kuluttua:
-- Se oli Pohjolan tervehdys... niin jäisen kalsea.
Ohi mennessään antautui junailija puheisiin.
"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa", hän sanoi
Waltterille.
"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näe
ympäristöä... Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täällä
Perä-Pohjolassa... Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!"
"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilän
kirkolla."
"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?"
"Täältä olen Oulun paikoilta."
He pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomista
näistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.
"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaan
eikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi", sanoi hän.
"Täytyy tottua."
Waltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; se
oli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka piti
sydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikein
tehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoiset
menemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle...
Hän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyi
vaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleen
lumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia,
ikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan.
Hänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jo
vilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisi
vain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa...
Mutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, ja
samassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi,
jysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatukset
katosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänen
sydämensä...
-- Tämä on sitä suurta Pohjolaa! -- hän ajatteli.
Tuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaa
päästiin, -- niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansa
puskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta...
Hän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuun
kalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeat
valkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin --
olihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivät
ihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaa
vain, joka haastoi selvää suomea...
Kaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hän
antausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Ei
kukaan pelottanut, kaikki sanoivat: "Jaa... sinne menee, että vinkuu...
hevoskyydillä ensin, porolla loppumatka..."
Hän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoi
levähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.