Vankien paljastukset

Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.

"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen

edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten

toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen

sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti

esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää

valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia

tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole

ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."

Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka

oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä

naamalla.

"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden

vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne

toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin

pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä

ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se

on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään.

Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen

ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me

tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon,

joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me

olemme työmiehiä -- miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty,

jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa

käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä

saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin

mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on

yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle;

kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille.

Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."

"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi

ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa

pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio

poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana

ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä

kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:

"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin

yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut

työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne,

vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa,

ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet.

Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei

ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä

omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia

ihmisiä, jotka se on kahlehtinut -- tämä sama voima joka antaa

sille vallan ylitsemme -- herättää epäsointua omissa riveissään,

hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee

äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa

olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me -- te olette

henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää

ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä

henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat.

Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta

ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka

ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun

tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden

alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa;

se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin,

järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän

näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet

yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän

uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja

ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt

on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka

tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä

toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen

tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on

nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on

perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta.

Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista,

jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät

kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja

hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman,

jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja

tämä tulee tapahtumaan!"

Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä,

suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"

Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle

jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä

hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä.

Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle

vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:

"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata

teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani

todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden

istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin

ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa

olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan

palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."

Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.

Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti.

Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti.

Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta.

Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi

kysynyt: "Eikö niin?"

Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä

että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä

tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan

hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa,

joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.

Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti

tuomareihin sivuttain ja virkkoi:

"Herrat puolustajat --"

"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari,

jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.

"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen.

"Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan

puolustautujoita --"

"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan",

huomautti vanha herra kuivasti.

"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut

itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita,

riippumattomia ihmisiä, kunniallisia --"

"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."

"Eikö se tarvitse _sellaista_ luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa

tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa

itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä

on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut';

ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on

aseita' --"

"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka

suoranaisesti kuuluu asiaan."

Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.

"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä,

mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu

asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut.

Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta --"

Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili

Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen

alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään,

pudistaen kiharapäätänsä.

"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi',

'sivistyksen vihollisiksi' --"

"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."

"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille

ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen

on teidän sivistyksenne?"

"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha

tuomari, irvistäen.

Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen,

hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.

"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte

miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin;

te turmelette heidät viinalla -- kansainvälisellä lahtaamisella,

yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja

kurjuudella -- siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän

sivistyksen vihollisia!"

Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi

univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän

lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.

"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.

Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin,

punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli

hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.

"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!

Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä,

äiti, se ei ole mitään!"

He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa

poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja

hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän

tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka

äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan

surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan.

Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja

vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset

puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden

huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia

tarpeettomasti.

Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:

"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."

"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."

Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista,

vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista

kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman

pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan

muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka

jostakin nurkasta vaani tuomareita.

"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen",

virkkoi hän pojallensa.

"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä

rikoksiin", vastasi Pavel.

Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja

oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse,

katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla.

Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä

huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin

tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia

puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.

"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku

ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.

"Sallikaa minun puristaa kättänne."

Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi

kiihkeästi:

"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."

"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.

"Kauan eläköön vallankumous!"

Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös

kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään,

jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä

kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili;

ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja

kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen

kurkkuansa.

Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet

nopeasti pois toiselle puolelle katua.

"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"

"Niin, niin."

"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli

voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti

ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää

olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus

itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!"

Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen,

rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa

takaisin.

"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä

käsivarresta.

Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:

"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän

että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he

minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi

samalle paikkakunnalle."

Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti

alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen

miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen

suurilla, haaveksivilla silmillänsä.

"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä

polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin

täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."

"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä --" Ja äkkiä

säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua

yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän

menee pois, tietysti."

"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"

"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa

tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä

sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa -- vaimonsa,

tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin

saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän

että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen

kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani.

En aio häntä estellä, en."

Äiti(#53840) · 第 50 / 51 题