Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.
"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen
edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten
toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen
sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti
esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää
valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia
tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole
ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."
Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka
oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä
naamalla.
"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden
vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne
toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin
pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä
ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se
on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään.
Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen
ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me
tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon,
joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me
olemme työmiehiä -- miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty,
jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa
käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä
saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin
mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on
yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle;
kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille.
Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."
"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi
ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa
pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio
poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana
ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä
kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:
"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin
yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut
työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne,
vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa,
ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet.
Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei
ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä
omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia
ihmisiä, jotka se on kahlehtinut -- tämä sama voima joka antaa
sille vallan ylitsemme -- herättää epäsointua omissa riveissään,
hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee
äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa
olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me -- te olette
henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää
ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä
henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat.
Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta
ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka
ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun
tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden
alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa;
se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin,
järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän
näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet
yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän
uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja
ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt
on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka
tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä
toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen
tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on
nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on
perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta.
Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista,
jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät
kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja
hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman,
jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja
tämä tulee tapahtumaan!"
Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä,
suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"
Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle
jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä
hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä.
Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle
vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:
"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata
teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani
todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden
istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin
ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa
olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan
palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."
Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.
Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti.
Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti.
Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta.
Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi
kysynyt: "Eikö niin?"
Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä
että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä
tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan
hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa,
joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.
Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti
tuomareihin sivuttain ja virkkoi:
"Herrat puolustajat --"
"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari,
jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.
"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen.
"Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan
puolustautujoita --"
"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan",
huomautti vanha herra kuivasti.
"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut
itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita,
riippumattomia ihmisiä, kunniallisia --"
"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."
"Eikö se tarvitse _sellaista_ luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa
tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa
itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä
on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut';
ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on
aseita' --"
"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka
suoranaisesti kuuluu asiaan."
Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.
"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä,
mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu
asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut.
Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta --"
Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili
Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen
alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään,
pudistaen kiharapäätänsä.
"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi',
'sivistyksen vihollisiksi' --"
"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."
"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille
ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen
on teidän sivistyksenne?"
"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha
tuomari, irvistäen.
Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen,
hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.
"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte
miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin;
te turmelette heidät viinalla -- kansainvälisellä lahtaamisella,
yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja
kurjuudella -- siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän
sivistyksen vihollisia!"
Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi
univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän
lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.
"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.
Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin,
punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli
hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.
"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!
Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä,
äiti, se ei ole mitään!"
He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa
poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja
hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän
tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka
äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan
surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan.
Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja
vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset
puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden
huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia
tarpeettomasti.
Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:
"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."
"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."
Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista,
vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista
kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman
pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan
muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka
jostakin nurkasta vaani tuomareita.
"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen",
virkkoi hän pojallensa.
"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä
rikoksiin", vastasi Pavel.
Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja
oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse,
katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla.
Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä
huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin
tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia
puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.
"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku
ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.
"Sallikaa minun puristaa kättänne."
Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi
kiihkeästi:
"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."
"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.
"Kauan eläköön vallankumous!"
Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös
kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään,
jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä
kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili;
ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja
kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen
kurkkuansa.
Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet
nopeasti pois toiselle puolelle katua.
"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"
"Niin, niin."
"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli
voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti
ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää
olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus
itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!"
Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen,
rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa
takaisin.
"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä
käsivarresta.
Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:
"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän
että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he
minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi
samalle paikkakunnalle."
Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti
alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen
miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen
suurilla, haaveksivilla silmillänsä.
"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä
polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin
täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."
"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä --" Ja äkkiä
säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua
yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän
menee pois, tietysti."
"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"
"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa
tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä
sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa -- vaimonsa,
tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin
saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän
että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen
kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani.
En aio häntä estellä, en."