Nikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.
"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin
voit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta
saakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista.
Tunnen sen luissani -- jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta
toiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista
ja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen
toimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin,
Nilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo
vakoojia, Sasha. Odota -- kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne
esimerkiksi vaikka Ivanille."
Puhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi
nopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista
hän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti
hajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.
"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki
laatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi,
paholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään
nukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota
ei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä
tarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan."
Mahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista
äidille ja hän vastasi:
"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen
pelosta."
Sasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti
niiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.
"Mene, Sasha", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. "Hyvästi! Älä
unohda kirjoja -- jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu.
Hyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi."
"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?" kysyi Sasha.
"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna,
menettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun
-- kas niin!"
"Minä menen." Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka
vähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi,
välittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain
yksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa
vangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.
Kun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä,
sanoen:
"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee
olemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni
ei tee pahaa kenellekään; mutta -- vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän
kadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?" Hän asteli hänen
luokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. "Hyvästi, Nilovna.
Olkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla -- Ludmillalla
on poika tähän tarkotukseen -- menköön hän talonvartian luokse
kysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki
valmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin,
hyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille."
Kadulla virkkoi Sasha äidille:
"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se
olisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään
paikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema
kolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'"
"Minä rakastan häntä", kuiskasi äiti.
"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen
kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään
inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos
luulette että vakooja on jälissänne."
"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.
Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä
tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."
Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä
istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa
uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti,
mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen
nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi
itsensä ja käveli äidin luokse.
"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun
pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."
Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.
"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut
häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä
tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa
teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on
nuori -- se on selvää -- mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua
hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."
"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."
Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi
hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan,
hillityn hymyn varjo.
"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"
"Tietysti."
"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli
ankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä
en mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua
auttamaan."
Kun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella
talvipäivällä.
"Hyvää huomenta!" virkkoi Ludmilla. "Kello on jo pian kymmenen.
Nouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä."
"Miksi ette ole minua herättänyt?"
"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin
sikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista
unta."
Äiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona.
Sydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut
pitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja
jonkun selvä ääni tuntui sanovan: "Tämä on Pavel Vlasovin äiti!"
Sashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä
vartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot
ja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä
kaikki ylös keveällä huokauksella.
"Nikolai oli oikeassa", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen
huoneeseen. "Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne,
kuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla
puutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin
piilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika
tuntee niiden naamat."
"Vai niin! Nikolai parka!"
"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja
ylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä
korjuuseen", virkkoi Ludmilla kolkosti. "Toverit kehottivat häntä
pakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on
pidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä."
Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan
katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.
"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."
"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi
suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen
ensin."
"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja
esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös
maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"
"Viekää ne sitte hänelle."
Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet
teensä, oli päivä jo melkein puolessa.
"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti
ovelle.
Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti:
"Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna.
Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet
vangittiin?"
"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."
"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä.
Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta
hektografilla. Näin ne -- eivät olleet hullumpia, olivat selviä
ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön
seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia
kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."
"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti.
"Antakaa ne minulle."
Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:
"Se on vaarallista teille."
"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.
"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti.
"Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain
vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan
opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen
ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä
sitoisi nuoran kaulaanne."
"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen.
"Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen
hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja
sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä --
Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon
jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika
vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli
yhteinen suru. Näettekös nyt?"
"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.
"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta
ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.
"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän
pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa
voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte
puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki
järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No
niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni
pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:
"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä
käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa.
"Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän
elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä.
Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan.
Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen
voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä:
"Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä
pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni.
Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä
kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika -- kahdeksan vuotta!"
Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos
hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin
tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa
hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle --" Hän pysähtyi
uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin
että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi
kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette
onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota -- äiti ja
poika rinnakkain. Se on harvinaista!"
Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:
"Niin -- se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän
matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te --
Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden -- olette myös
rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi -- ymmärrän
kaikki -- sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan
kaiken!"
Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen
kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen
hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä,
aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä
lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden
väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.
"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui
asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis
lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli
täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle
kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut
kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli
matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös
pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka
oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita.
Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa;
joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse;
ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin
kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.
Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti
äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.
"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Niin. Tanajaan."
"Hyvä."
Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti
paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa
kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen
kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri
huonetta.
Eräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli
häntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti
päätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä:
hän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä
toisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen
läpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi:
hän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä
painavaksi.
"Olen nähnyt hänet jossakin", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa
levottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut
tuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä
hiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa,
täyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet
katsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli
pistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän
vuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.
Äiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni
kiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti
ja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa.
Muistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen
kahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä -- kerran kedolla,
kaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran
oikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli,
jolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat
häntä nuuskimassa -- selvähän se.
"Olenko satimessa?" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän
itsellensä, samassa säpsähtäen: "Kenties löytyy vielä --" mutta
samassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä:
"Olen satimessa. Turha vaiva."
Hän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen
aivoissaan, yksi toisensa jälkeen.
"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?"
Mutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon
kirkkaammin: "Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani
puhe sellaisten käsiin?"
Hän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.
"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?"
Nämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi
niitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden
palo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen
sydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä;
ne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja
kaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi
että vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä
hartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet
mustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.
Sitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka
näytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin
nuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti
mielessänsä:
"Kylliksi!"
Hän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti,
koko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: "Älä häpäise poikaasi! Ei
kukaan tarvitse peljätä!"
Seuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän
hänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä
tasaisesti.
"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?" ajatteli
äiti huomaavasti.
Sissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen
korvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin.
Toinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas.
Hän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti
istui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.
Vanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset
silmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. "Kun he
vaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!"
Hän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.
"Mitä te niin katselette?" kysyi mies matalalla äänellä.
"En mitään."
"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin --"
Äidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.
"En ole varas! Te valehtelette!" huusi hän. Hän pudisti samassa
kapsäkkiä, joka aukeni.
"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!" huusi hän, nousten ylös ja
heiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli
nopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon,
jotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.
"Mitä on tekeillä?"
"Tuolla on vakooja."
"Mikä on hätänä?"
"Sanovat häntä varkaaksi."
"En ole varas", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin
rauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen
kapsäkkinsä ympärillä.
"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli
yksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä
kansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta."
Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti
taas ilmaan.
"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.
Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin
poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä
hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti,
ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet
kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan,
alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja
heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi
niitä noukkia.
"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa.
Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen
harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat
teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."
Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti
viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä
kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.
"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.
Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi:
"Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"
Hän ei vastannut.
"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät
hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret,
rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti
puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän
murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän
lämpimän henkityksen kasvoissansa.
"Nouskaa penkille", virkkoivat he.
"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista."
"Puhukaa nopeammin, he tulevat!"
"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit,
älkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te
olette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan
työtänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä
kuin omat itsenne!"
"Pois tieltä! Hajotkaa!" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja
lähempää.
"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?" kuiskasi joku.
"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!" virkkoi äiti.
"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman
sielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä;
ne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea
vastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden."
Äiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien
nyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja
hartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki
alkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.
Iso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä
ja kuristi häntä.
"Suus' kiinni!"
"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille
tarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!"
"Hiljaa, sanon!" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi
menemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten
pitkiä askelia, kuljetti häntä pois.
"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä
kalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen
voimanne."
Sissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi
hän:
"Vaiti, sinä noitaämmä!"
Äidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat.
Asettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän,
pannen viimeiset voimansa liikkeelle: "Minä herätän sielua; he eivät
voi sitä tappaa."
"Koira!"
Sissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.
Jotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen
silmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.
Kovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: "Älkää rohjetko
lyödä häntä!"
"Oh, te roistot!"
"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"
Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin
hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään,
muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja
vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen
korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia
alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat,
ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui
voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki
toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen
sydämelleen.
Hänet raastettiin ovelle.
Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.
"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"
He löivät häntä kädelle.
"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän
ylitsenne --"
Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa
korahti.
"Te kurjat, onnettomat olennot --"