Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli
hän vanhukseen silmänurkistaan.
"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen
hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole
murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin
oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan
toinen toisiansa."
"Fedja Maxin, vastatkaa!"
"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen.
"Kieltäydyn puolustautumasta -- en aio sanoa mitään -- sillä en pidä
teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa
valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole
tehnyt! En tunne teitä!"
Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein
olkapäiden taakse.
Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta
johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa
masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat
olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat
olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.
Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä
kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään
julmuutta.
Mutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili
levottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä
kiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti.
Tuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet
näille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet
heidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä
epäilevällä katsannolla: "Mitäpä tämä hyödyttää?" Heiltä puuttui
kokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.
Äidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:
"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi."
"Entä Nahodka?" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella
äänellään.
"Hän myös."
Entisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen
Pavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä.
Äidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; "Etpä tiedä,
äijä parka, kovinkaan paljon."
Ja nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän
puolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin
tunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.
Kun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta
ja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat
he sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi
jollekin pehmosella äänellä: "Älä kadota rohkeuttasi, Jegor."
Äiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli
häntä -- vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä
housun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään
matalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän
kääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin
perästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:
"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?"
"Niin."
Hän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat,
seisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa,
mustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina
polviin saakka.
Uudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää
selitystä.
Vahti aukasi oven saliin ja huusi: "Sukulaiset, astukaa sisään;
näyttäkää pilettinne!"