Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan,
joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset
häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan
raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä.
Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla
äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt.
Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman
mielialansa.
"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui
alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä.
Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja
niiden seassa.
"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs
nainen hänen rinnallaan, tyynesti.
"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.
Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.
Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista
ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä
riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa.
Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot
maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen
melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty
pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen
ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.
Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi
vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin
käteen.
Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies
astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä
naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli
silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän
sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea
univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään
kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli
posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme
miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme
siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He
katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin.
Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan
näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle
miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus
kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä
liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän
kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.
Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja
käsitteli papereita.
Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän
äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti
hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.
"Minä avaan --"
"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.
Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu
miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja,
Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta
nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili
lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään
äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi
heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui
heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni
univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki
tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan,
jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului
puoliäänistä kuiskeen huminaa.
"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla
puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.
"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.
Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen
epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja
hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa.
Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei
vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai
julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän
arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.
Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä
tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja
kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin
selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät
miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt,
arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari,
komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä
marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies,
jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton
talonpojan päällystakki.
"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma
ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"
Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti
ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.
Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen
apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:
"Hm! niin -- Andrei Nahodka, tunnustatteko --"