"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?"
"Kyllä -- luulisimpa -- noin minuutti!"
Äiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä.
Kun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu
hänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä
ajavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös
katseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa
takia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.
Kotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.
"Hengissä? Kuinka se tapahtui?"
"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!"
Ja koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi
hän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.
"Näettekös, me olimme hyväonnisia!" virkkoi Nikolai, käsiänsä
hieroen. "Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin
teidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta
oikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä
pikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut
sisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin
hyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla
Siperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin." Hän alkoi kertomaan
miten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin
jotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.