Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle,
katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa
käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet
maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen
lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli
pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin;
he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi
heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo
muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä
pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa
sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen
koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen
rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi
kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.
"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen
korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi
vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen,
mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä
äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä
piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin,
pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan
vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan
hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä.
"Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän
kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana
paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista
ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen
luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki
suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli
kolmikolkkalakki.
Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten
kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota
hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä
yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä
hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt -- pitkä mies vaan nähtiin
ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa
hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet
ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen
turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki
hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja
niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän
hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat
pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi
vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki.
Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.
Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine
kiharapartoineen.
"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.
"Näittekö -- miestä -- partaniekkaa -- eikö hän juossut tästä?"