Äiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna
hiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän
kyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: "Kuka siellä?"
"Avatkaa." Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.
Äiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui
sisälle, huudahtaen iloisesti:
"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan", kuiskasi hän, lukiten
oven jälkeensä.
Vaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat,
silmänsä olivat kuopassa.
"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä", kuiskasi hän.
"Tiedän sen."
Vastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen:
"Mitä? Mistä?"
Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin
toverit?"
"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli
vangittu, setä Rybin niiden joukossa."
Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:
"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä.
Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta.
Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat
luotettavia."
"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.
"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi
hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen
juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää
puolenne, pojat, he lähestyvät!'
"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä
huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan
sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti
pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua
selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla
pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni
pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin
sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee
pakottamaan koko viikon."
"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan
sillä aikaa samovarin kuntoon."
"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja
pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.
Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja
nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.
"Istukaa paikallanne!" huudahti äiti.
"Kuinka voitte, toveri?" virkkoi Nikolai. "Sallikaa minun auttaa
teitä."
Polvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät
kääreet.
Ignati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi
tämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.
"Lukekaa."
"Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa
sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa
enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin."
"Se on mainiota!" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.
Äiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle,
ja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.
Ignati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:
"Mitä aiotte tehdä?"
"Antakaa minulle jalkanne, pian!"
"Ja minä tuon alkoholia", virkkoi Nikolai.
Ignatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös
avuttomasti suurilla silmillänsä.
Nikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois
hitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.
"Herrasmies? Niinkö?"
"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita."
"Jopa se on minusta outoa", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.
"Mikä on outoa?"
"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa
pesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?"
Nikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:
"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä
kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä
on keskusta."
Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään:
"Niin se on!"
Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.
"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset
kiitokset."
Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät
punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän
lämpösesti ja liikutettuna:
"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."
Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin
vangitsemisesta kirkonkylään?"
"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä
ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"
Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.
"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene
sinne enää uudelleen!"
"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!"
Käytöksensä oli tyyntä ja asiallista. "Mutta minä tunkeudun sinne
jotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet.
Menen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille:
'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse
joutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan.
Meidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme
on niin harvinaista!"
Nikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta
talonpoikaa.
"Te ette mene sinne!"
"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?" kysyi Ignati
pahoillaan.
"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä
tavoin hänen pitää menetellä."
"Hyvä niinkin!" virkkoi Ignati taipuvasti.
"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä
metsänvartian."
Nuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:
"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte
teen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä
minua."
"Älkää olko levoton!" rauhoitti Nikolai häntä. "Te ette tarvitse
sitoa heitä. Luottakaa meihin!"
"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.
Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon
alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi
matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle,
neljä kertaa."
"Neljä."
"Ensin kolme kertaa, näin" -- hän laski kolme kertaa ääneen,
koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja
napautatte kerran vielä."
"Ymmärrän."
"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy
teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki
lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."
Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani
hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin
hänelle kätensä lausuen:
"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa
ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."
"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov,
mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka
he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"
"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten
ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."
"Sanokaa niille vanhemmille -- he kuuntelevat teitä, että se on
hyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen
vastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla
kadut -- kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa
lamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös,
vääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut
pihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he
tarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan
metelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät
nuoratikapuita myöten muurin ylitse -- yks', kaks', se on tehty. Ja
he astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään
kaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla."
"Ja he ampuvat hänet", virkkoi vaimo vapisten.
"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat
käyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä
että kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis
matkalle."
Sunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi
äiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen
kätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa
kasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.
Kotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen
eteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman
toivoa; mutta Nikolai sanoi:
"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi,
ei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa
ja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki.
Pavel'."
Äiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi
ylpeästi ja varmasti:
"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän."
Nikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä
äänekkäästi ja mutisi: "Olen kylmettynyt, kuten näette!" Ja
peittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli
hän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: "Emme olisi muutoin
onnistuneetkaan."
"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!" virkkoi äiti
kylmästi.
"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista --"
"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?"
"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä
tulevaisuudessa; tuomio on varma -- maanpako kaikille!' Näettekö,
tuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä."
"Lopettakaa!" virkkoi äiti päättävästi. "Ette tarvitse lohduttaa
minua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä
oikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta." Hän pysähtyi hengittääkseen.
"Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua.
Näettehän kuinka hän ajattelee minua."
"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon."
"Minäpä sanon jotakin -- ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille",
esitti äiti.
Kello soi.
"Se on Sasha", kuiskasi Nikolai.
"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?" kuiskasi äiti takaisin.
"Niin -- se on vaikeaa!"
"Surkuttelen häntä suuresti."
Ovikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija
käynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai
kääntyi takaisin kyökin ovelta.
"Sanokaa te ennemmin", virkkoi hän.
"Hän ei halua?" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.
"Ei."
"Tiesinhän sen!" Sashan kasvot kalpenivat. "Voiko hän hyvin?"
"Varsin hyvin."
"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä --"
"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi." Äiti katsoi pois päin
tytöstä.
"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän
tarkoitukseen."
"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka
voitte, Sasha?"
Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö
kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän
että ovat sen huomanneet."
"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."
"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen.
"Minulla on aikaa!"
Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.
"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.
Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:
"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti
heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.
Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen
takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat
purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän
harmistuneella äänellä:
"Juttu tulee esille viikon sisällä."
"Todella?" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.
"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo
langetettu."
Äiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti
tulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan.
Epätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten
odotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena
päivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:
"Kaikki on valmista tunnin sisällä!"
"Kaikki valmista? Niin pian?" Hän oli ihan hämmästynyt.
"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä,
oli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun
toimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse
kaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu
edeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa
hänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan
hänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista."
"Minä menen vankilan luo", virkkoi äiti äkkiä.
"Miksi?" kysyi Sasha.
"Rakkaani!" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. "Ota
minut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on
mahdollinen."
"Voihan hän tulla."
"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.
Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla.
Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä
maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse
vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi
ääniä muassaan vankilan pihalta.
Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin
seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä
hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja
eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan,
vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä.
Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:
"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"