Seuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa
retuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.
Iltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni
ravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin
alle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti
kellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja
jyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla
istui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.
Eräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen
niskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja
astioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:
"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne."
"Todellakin? Mimmoisen varkaan?"
"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen
vahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet
vanginneet. He tuovat häntä tänne.'"
Äiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin
alle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa
ylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse
ja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.
"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.
Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui
tummalta:
"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen
ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat
he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa
talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis,
noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."
Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.
"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten
sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:
"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui.
Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi
hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet
ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.
Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan
kauempana kuului puhetta.
"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä
sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset
pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne
saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä
kirjotuksissa loistaa totuus."
Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella
äänellä:
"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"
Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen
päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut,
sinäkö roisto?"
Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas
avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin
puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"
"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.
"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.
"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä!
He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat
että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"
"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin
kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne.
Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän
vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää
teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki
maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta
-- se on teidän oikeutenne."
Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten
ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös
korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat
äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat,
tavattomat sanansa kuuluivat.
"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän
elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen
kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."
"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.
Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen.
Väki väistyi hänen tieltään.
"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen
häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri,
vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.
"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi
poliiseista.
"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka
puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi
hän: "Ketkä ne olivat?"
Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen
talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te,
Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.
"Hajotkaa, te kirotut!"
Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai
uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien
käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä
oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät
toisaalle.
"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa
hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen
halveksivasti: "Kädet selän taakse!"
"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois,
enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"
"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.
"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin
korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian.
Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"
Poliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.
"Ette tapa totuutta nyrkillänne", huusi Rybin. "Ettekä ole oikeutettu
minua pieksämään."
"Nikita!" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. "Nikita!"
Joukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen
turkkiin.
"Nikita", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen
viiksiänsä, "anna hänelle korvapuusti ja oiva!"
Talonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin,
puhui Rybin erityisellä äänenpainolla:
"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla
käsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? --
miksi? kysyn."
Talonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.
"Lyö paremmin, sanon!" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa
niskasta.
Talonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi:
"En tee sitä uudestaan."
"Mitä?" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi
ja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin
horjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö
hänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan,
sivuihin ja päähän.
Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen
poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen
miekkansa.
"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"
Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti
ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle,
kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle,
vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti
takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:
"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te,
kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut
tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen?
Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette
kapinallisia! Aha -- o --!"
Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena,
seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa.
Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen
korvissaan.
"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."
"Älkääkä pieksäkö häntä!"
"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"
Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä,
huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn
miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin
pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen.
Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja
huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan
kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että
Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä,
kasvojensa vavahdellessa.
"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"
Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta
ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika
seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa
huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.
"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."
Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.
"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla
äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko
totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu,
on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."
"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.
Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen
kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin
ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa
olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan
vaunuun.
"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä
iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä
joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö
itseänne totuuden tähden."
"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.
Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli
epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.
"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen
kovin mielissäni, oikein mielissäni."
Silmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi
äitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:
"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä.
Ihmettelin että mikä mahtoi olla syynä -- kunhan teille ei vaan olisi
jotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos
teidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty."
Hän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: "Kuitenkin uhkasivat
he että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua.
Olin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia
talonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen
kumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin
jättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt
sai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua."
Äiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että
joku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa
ulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret
kuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät
kielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi
ikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa.
Äiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.
"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä", huomautti
Nikolai.
Pöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja
juustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen,
kirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös
vaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.
"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin.
Mutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että
he aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä
siistimään. Mutta miten onnistui retkenne?"
Äiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä
tuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja
kuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän
koetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi
tulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan,
käyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.
Kun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin
huoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti
hän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka
kasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. "Mutta, Nilovna,
emme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä
asioitamme." Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja
kuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: "Missä on kapsäkkinne?"
"Kyökissä."
"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla -- meidän täytyy saada
tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota
herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä
luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että
teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä,
täytyy meidän se polttaa."
"Mitkä?"
"Koko kapsäkin sisältö."
Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen
kasvonsa.
"Se on tyhjä -- ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla
vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien
kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti
kun hänet oli viety pois.
Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti
vihdoin, kesken hänen puheensa:
"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" -- änkytti hän, ja
puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte
minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme
voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat
talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi
olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa!
Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä
lisää."
"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti
hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.
"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon
sen kumminkin -- tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään
vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota
täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen
tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."
Äiti huokasi ja vastasi hiljaa:
"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle."