Ennen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän
touhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia
joivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.
"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa", virkkoi hän. "Hän tuntui
minusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä
viha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit'
-- teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu
-- sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen
yksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas
työskentelemään."
"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan",
jatkoi Sasha. "Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun
pitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen
saapi aikaan hyvin helposti."
"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide", virkkoi Nikolai
vakuuttavasti. "Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko
toverit haluavat paeta."
Sasha painoi päänsä alas.
"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti
huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo.
Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen,
ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen
mahdollisuudesta.
Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle:
"Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen,
puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada
tietää heidän mielensä."
"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle
helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."
"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän
kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman
raskaasti.
"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.
"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja
istui sitte tuolille hänen viereensä.
"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen
silmiinsä.
"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!"
huudahti Nilovna valmiina itkemään.
Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen
ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti
ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan,
tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua
katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.
Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä,
joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä
ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden
seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä
komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"
Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He
huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä
lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä
muutamien silmissä.
Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla.
Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle
että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he
kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat.
Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"
Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:
"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette
rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."
"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"
Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas
voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun
jalkojensa töminällä.
Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine
seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka
olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit
kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.
Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät
kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin
tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:
"Naiset ja miehet!"
"Toverit!" alkoi nuorukainen juhlallisesti.
"Sallikaa minun!" huusi poliisi-kapteeni. "Poliisipäällikön käskystä
kiellän hautapuheet."
"Lausun vaan muutaman sanan", virkkoi nuori mies tyynesti.
"Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa
itseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin
kohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden
syylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle
hallitukselle."
"Vangitkaa hänet", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen
huutoon:
"Alas itsevaltainen hallitus!"
Poliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka
puolelta huusi: "Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla
sille!"
Äiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat
hänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja
naiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa
tömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä
piirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä
loitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina
ja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa
ja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.
Nuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä
soi kaiken sekasorron ylitse:
"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää
älyämme."
Hän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi
toisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain,
jonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään,
kiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:
"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!"
Äiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli
avopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta
poikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla
huusi: "Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään."
"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on
nenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja
pistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:
"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!"
Väki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi
poliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.
"Kiiruhtakaamme!" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja
nenäliinallaan. "Mikä on nimesi?"
"Ivan." Veri pursusi hänen suustaan. "Älkää peljätkö, en ole paljon
loukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla."
"Anna minä sidon pääsi."
"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli
rehellistä -- hän löi minua -- minä annoin takasin --"
Sofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä,
mutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen
haavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.
"Ivan Danilovitch!" virkkoi hän, "hänet on tuotu tänne. Te olitte
varmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä."
Toisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori
Ivan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin
iilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona.
Äitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen
kättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: "Oh, kuinka kauheaa se oli! He
tallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!"
"Näin sen!" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten
päällään. "Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko
levoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään
haavoittunut vaarallisemmin."
Tänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi
jo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui
hän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli
sumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi
sopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän
puristi tiukasti kädessään.
"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin", virkkoi Pavel lempeällä
äänellä. "Ja kuinka itse voit äiti?"
"Jegor Ivanovitch kuoli", virkkoi hän koneellisesti.
"Vai niin", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.
"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden
miehen", virkkoi äiti viattomasti.
Ohuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:
"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe
politiikasta on kielletty."
"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron
tappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi
yhden pojan pään."
"Yhtä kaikki. Vaietkaa -- pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta,
paitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja
kotiolojanne."
Äiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän
hengitti helpommin.
"En ymmärrä mitä puhuisin."
Pavel hymyili.
"En minäkään."
"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?" virkkoi vartia
hermostuneesti. "Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy
tulla tänne minua kiusaamaan."
"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?" kysyi äiti hetkisen vaitiolon
jälkeen.
"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa
pian."
"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta."
Äitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää,
Vyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen
ääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: "Minäpä näin
sinun lempilapsesi." Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä
Vyesovshchikovin rokonarpisia poskia.
"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian
ammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?"
Pavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.
Kotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä,
jolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.
"Kuinka hän voi?"
"Hyvin, vallan hyvin."
"Annoitteko lipun hänelle?"
"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti."
"Lukiko hän sen?"
"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?"
"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä.
Luuletteko että hän suostuu siihen?"
"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän
suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"
Sasha pudisti päätänsä.
Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät
huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:
"Haluaisin pyytää teitä -- tiedän ettei hän tule suostumaan --
että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on
tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme -- sanokaa myös
että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole
määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo
kulunut -- minä rukoilen teitä!"
Hän puhui suurella vaivalla.
"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei
koskaan!"
Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha
irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.
"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki
typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."
Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:
"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."
"Miksikä? Ja milloin?"
"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"
"Voin kyllä."
"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja
valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt -- Nikolskin kautta.
Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt
levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta
Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin
varovaisia."
"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän
pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.
Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt
pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä --" Hän painoi
päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se
tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja
hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.
"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne
ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä
on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen
puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä
en nyt kärsi hituistakaan -- niin mitäs sitte?"
"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.
"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."
"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste."
Äidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki
kolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.