Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian
pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä,
iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua
ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli
hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan
aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille.
Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.
Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti
puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia
ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset
saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään
sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten
lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman
uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja
ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja,
muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat
luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen.
Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia,
suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla
herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin
mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti
oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan
selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.
"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.
"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan
puutteessa."
Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.
"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja
kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla,
mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän
huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia
mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni
tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja
kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."
Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia
kuvakirjoja.
Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän
joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista.
Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko
maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli
lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista,
joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta
heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset
jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.
Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä
ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän,
jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella
alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia,
jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita
toisiinsa.
Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja
puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut
kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän
tervennä?"
Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan
vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin
hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja
vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli
kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä
-- tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan
kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen
käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki
tunteenpurkaukset.
Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään,
suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti
raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän
silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut
vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä
elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta,
täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä --
aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut
-- voitteko kutsua sitä elämäksi?"
Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli
kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja,
lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt
kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna
milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan
vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin
tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.
Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän
kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa
ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja
värikkäämpänä -- tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa
tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea
viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät
puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla.
Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala
ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan
odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.
Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän
oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta
kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen,
näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä
ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa
alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta
ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät
olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa
mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten
jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.
Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista
havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja
tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.
"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän
Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on
järjestetty."
Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia,
havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä
pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja
ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein
nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle
jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän
silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"
Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa
tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa
välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.
"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen
voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin
vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän
päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on
pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset
kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä
orjallisesta työstä --"
Äiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan
harvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen
heidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.
Kerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli
työstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi,
hieroen kämmeniänsä ihastuksesta: "Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään
vierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta!
Mutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on."
Äidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän
istui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: "Kenties se on
Pavel?"
"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme,
kuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen."
"Minä menen myös", virkkoi äiti, nousten.
"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä
mitään", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.
Äiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja,
äkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti
nopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin
käytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri,
huudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai
Vyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä
hymyten.
"Nikolai, Nikolai", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan.
Hänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.
Sitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten
hänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:
"Nikolai on poissa vankilasta."
"Kuka Nikolai?" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. "Siellä on
niitä kaksittain."
"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!"
"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään."
Vyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä,
ja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen
hiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.
"Ole kuin kotonasi", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.
Nikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin
vankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt
laitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin
kävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä
näen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä."
"Kuinka onnistuitte pakenemaan?"
Vyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin
kättä.
"En tiedä kuinka se oikein tapahtui", virkkoi hän vaivaloisella
tavalla. "Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat
pieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta
varkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen
elämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut
vanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin
portin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille
ja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä,
kuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?'
Katsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin
käydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni
tuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata."
"Hm!" virkkoi Jegor. "Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut
kunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi',
olisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt
olen."
"Niin", jatkoi Nikolai hymyillen. "Se olisi ollut myös typerää,
ymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille
tovereille -- minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään!
No niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa
samaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista
ilmasta."
"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin,
miettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean
nälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua
kuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista
kulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan
käsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan.
Minä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu."
"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla
mielellä", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä
ja virkkoi totisesti ja vakavasti: "Mutta leikki pois, meidän täytyy
sinut kätkeä -- joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa.
En jaksa nousta ylös --" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä
rinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.
"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch", virkkoi Nikolai synkästi,
painaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen
ympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.
"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä
tässä välinpitämättömäksi", virkkoi Jegor.
Vyesovshchikov hymyili leveästi. "Pavel voi hyvin. Hän on luja ja
reipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin
kanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä
kyllä."
Vlasova nyykäytti päätänsä.
"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti
nälissäni", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.
"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään
ja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen
aikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää
syötävää ja tulee tänne."
Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan
ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."
"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.
"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään
luonansa."
"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti
vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä,
lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.
Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen
valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo
Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta -- jokseenkin röyhkeä teko.
Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari
päivää."
Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.
"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se
ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti
heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin
huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin
kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat
Jegorin pian sairashuoneeseen."
"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi
Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.
"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan
pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja
älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.
"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän
tekee kaikki painotyömme."
Ludmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan
puoleen virkkaen: "Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä
pikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja
hankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa
ne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa
on tovereiden piilottaminen."
"Varokaa nuuskijoita", kuiskasi nainen.
"Kyllä tiedän", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.
Hän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka
suunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni
jo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.
Tällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli
katua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan
kauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti
ja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi
ostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla
varokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin
asuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle.
Eräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli
päännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän
kotiin päin helpotuksen huokauksella.