"On."
Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja
virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut
poikansa askelia -- aivan ensimäinen."
"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.
"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne
kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."
Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte
rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku
kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan
metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen
lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi
metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi.
Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen
laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut
näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja
tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan.
Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki
neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.
Heräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen
ja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt
synkältä, kuten tavallisesti.
"Ignati", virkkoi hän, "laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen
emäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme."
"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni", virkkoi Ignati,
keräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.
"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme", sanoi Jefim, istuen alas
Sofian viereen.
"Minä autan sinua", virkkoi Jakob vilkkaasti.
Hän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja
alkoi leikata siitä palasia pöydälle.
"Kuulkaa!" huudahti Jefim. "Kuuletteko tuon rykinän?"
Rybin kuunteli ja nyökäytti päätään.
"Aivan oikein, hän on tulossa", virkkoi hän Sofialle. "Todistaja on
tulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet
julkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan.
Hän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla."
Metsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja
tukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka
hengenvedolla.
"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.
"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.
Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän,
rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa.
Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia
kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet
syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.
Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:
"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."
"Toin kyllä."
"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden
kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo
oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti
nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä
murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa
takkia.
"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään,
sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.
"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena.
"Ainoastaan kuolema!"
Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin
häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.
Puut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja
vavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan.
Ignatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat
ja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut
vetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä
huomiolla kipeän miehen puhetta.
"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa
minua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo
kuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi
sataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin
näkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan,
ja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät
ovat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois
elämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta."
"Tämä on hänen laulunsa", virkkoi Rybin synkästi.
Pöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:
"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät
ihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini
-- hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa -- mestarini
lahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen
pesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni,
koko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä,
tyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen
pesuastian minun verelläni."
"Minua paleltaa", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan
ja vei hänet kokon äärelle.
Kokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot
väijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat,
läpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli
ja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja
hänen toverinsa kulkivat.
Sofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat
kävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista
entisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan
talonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.
Metsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon
ääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa
jälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi
kansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen,
kylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden
nimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.
Sofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä
saakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura
kuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta
hengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät
vastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä
syyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä -- loppumaton taistelu
vapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi -- tuli elävämmäksi ja muuttui
pyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa
loitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla,
keskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että
sydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä
ystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä
ja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä,
vuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.
Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista
kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan
silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti
kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta,
häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.
Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa
hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi
häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin
saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.
Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen
miettiviä, kirkastuneita kasvoja.
"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.
"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.
"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.
"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi
Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan
heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset
alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä
matkailijoita täällä."
"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin,
keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni
ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."
Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy
kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita
päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen
voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että
panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."
"Sisälläni palaa valkea."
Kolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla
äänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena,
peitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät;
lehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.
"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille", virkkoi Rybin, puristaen
Sofian kättä. "Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?"
"Teidän täytyy käydä minua katsomassa", virkkoi äiti.
Nuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo
ja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan
miehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.
"Hyvästi!" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen
sana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.
He vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin.
Äiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: "Kaikki tämä tuntuu niin
hyvältä -- se on aivan kuin unta -- niin hyvälle se tuntuu. Kansa
haluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden.
Tuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole
vielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu
kolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään
pyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat
ne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen."
"Totta", virkkoi Sofia. "Mutta sillä erotuksella, että tässä on
jumalanhuoneena koko maailma."
"Niin, koko maailma", kertasi äiti. "Se tuntuu niin hyvältä että sitä
on vaikea uskoa."
He kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja
nuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina
ja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista
ystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa
avoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä
näkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia
säteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä,
säteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä
laulua, joka oli reipas kuin itse aamu.