Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi
kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään
siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi:
"Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja
Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti:
'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa,
hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää
sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä
puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät -- minne? He
eivät näe -- he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä
on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."
"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen
ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen
mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."
"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi
juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet
kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä
kylään."
"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa
puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan,
on paras mennä kohti suoraan."
Keskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä
heidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä
laulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: "Nyt täytyy meidän
taas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja
vajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti,
antakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?"
Äiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän
luokseen virkkoen: "No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä
olekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja
mikä on nimenne?" Hän kääntyi Sofian puoleen.
"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?"
"Muuten vaan."
"Oletteko olleet vankilassa?"
"Olen."
Hän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi
hänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: "Älkää panko
pahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin
terva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi
toisistaan."
"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento", virkkoi Sofia nauraen.
"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta
sanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran
susi. Nyt piilotan kirjat."
Ignati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.
"Anna meille muutamia."
"Ovatko ne kaikki samoja?" kysyi Rybin Sofialta.
"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä."
"Oh!"
Kaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.
"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä", kuiskasi äiti matalalla
äänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.
"Niin", vastasi Sofia. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja --
ne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä
katsella."
Kun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet
sanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä
polvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä,
katsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen.
Rybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi
valaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki
polvillaan rinta lautaa vasten.
Sofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa
kirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti
hän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli
äänetönnä.
"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille", mutisi Jakob
lehdestään vilkaisematta.
Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin,
näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä
tahansa."
Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti
ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika
on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten
kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa
pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä
ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"
"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen
lopultakin väsyksissä."
Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen
vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin
kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.