"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään.
"Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla
tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia
silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen:
"Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan
hänen paikalleen."
Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa,
ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo --" -- tässä seulasi
karkea kirous -- "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti.
He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja
kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen
tietävät!"
"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut
luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?'
'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni
otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui
ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin
lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin.
'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee
kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei
teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet
pahaa; älkää odottako armoa!'
"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä
äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa
kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän,
'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon
minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan
paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun
kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja
rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä.
Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että
varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin
alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen.
Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa
rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä
ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani.
-- Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä
kertomuksensa.
"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen
äkkinäisestä kysymyksestä.
"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette
syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää
ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi
puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne
märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on
selkänne liian suora työläisnaiseksi."
Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla
äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi:
"Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt
tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin --"
Rybin henkäsi syvään.
"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"
Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin
minulle?"
"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin
serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista.
Kutsummeko hänet tänne?"
"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.
Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille
matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä
iltana."