"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.
"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä
minulle."
Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden
muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta
työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä
papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä
nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä
kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon
tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli
ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä
hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla
ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia
tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän
kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä
ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa
talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen
kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös,
huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä
luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen
arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja
astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän
selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.
"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule
että sen teette", virkkoi hän luottavasti.
Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä.
Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan
eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja
seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.
Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien
junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan
kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle
miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa
olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli
hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt
levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."
Äiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli
häntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi
ja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa
ja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin
voimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli
paljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden
janoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän
haki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä
lapsellisella ilolla.
"Katsokaa, mikä komea petäjä!" huudahti hän, osoittaen äidille erästä
puuta.
Äiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan
korkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.
"Nii-in, nii-in, sievä puu", virkkoi äiti hymyillen.
"Kuuletteko? Se on leivonen!" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan
siniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä
säteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta
kohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika
ajoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen
ohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja
kauniisti.
Heidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma
värähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka
petäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava
ilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.
Kaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja
kirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen
kanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin
olisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.
Täyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei
nopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän
oli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa -- iloa, jota
hän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen
luostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.
Toisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia
lauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta
laulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy
huulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan
intoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä,
kuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.
Kolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä
talonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat.
Pian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet
puunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään
hakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä
ja hakatuilla, tervatuilla puilla.
Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja
siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu
kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana
naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta
miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi.
Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.
"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.
Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin,
pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.
"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin
ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on
ystäväni Anna."
Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian
vakaviin, totisiin kasvoihin.
"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä,
kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole
kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa
väkeä, hyviä ihmisiä."
Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin
ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän
ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut,
eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.
"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä
olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä,
ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen
ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne?
Jefim, tuo maitoa."
Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen
tulioita.
"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja
tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"
"Hän on vankilassa", huokasi äiti.
"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä".
Ignati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä,
virkkoen: "Istukaa tähän, pikku äitiseni."
"Niin, miksi ette istu alas?" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.
Hän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja
tarkkaavasti.
"Milloinka he hänet kaappasivat?" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä
äitiä, päätänsä huojuttaen. "Teillä on paha onni, Nilovna."
"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa."
"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus."
Jefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen
vedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle.
Hän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun
äiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen
toisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä
pöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen
olkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan
yli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.
"Niin", venytti Rybin synkkänä. "Tämä on heidän mieluinen
menettelytapansa -- käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!"
"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita", virkkoi Rybin
happamin hymyin, "hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset."
"Varmasti niin tekisivät", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. "Ei;
kyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi."
"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?" kysyi Rybin.
"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi."
"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?"
"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan", vastasi äiti tyynesti. Kolme
nuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä
alentaen, hitaasti:
"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?"
"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi."
"Hän tiesi", vastasi Sofia äänekkäästi.
Kaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän
aatoksen valtaamina.
"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös,
että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa,
pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi
tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta
hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin
hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt
tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"
"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän
huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.
"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat
silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.
Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin,
kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:
"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä
pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."
"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin
koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."
"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.
"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän
katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot
ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa
kerrallaan."
"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen
seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla
kädellänsä. "Tässä on vaimo" -- hän osotti äitiä - "jonka poika on
varmasti mennyttä kalua."
"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.
"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että
tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta.
Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se
tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko
kirjoja tullessanne?"