"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."
Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.
"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle
sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta.
Mutta minä en voi."
"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.
"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä
luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti
kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden
uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen
vastineen: 'En tiedä."
Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta
ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi
enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus
hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät
rauhallisesti ja hiljaisesti -- heillä on musiikkia ja kirjoja -- he
eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa -- he eivät
riitele virkistyksekseen -- he eivät halua loukata toinen toistansa,
jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."
Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä
se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään
yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi
näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka
paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja
samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi.
Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne
tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.
Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille
kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili
vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi
tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat
ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta
kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei
rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään,
ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti,
innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin
herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja
itselleen.
"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu
vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme.
Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä
sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja
niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme.
Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan
meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat
ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."
Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa
ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä
seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän
istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla
sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat
sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi
uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.
"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska
ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia.
Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän
valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan
kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat
peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla
tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen
itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä
rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua
mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän
sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa
hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille.
Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti
toivon teille menestystä."
"Näemme sen", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. "Te teette meille
juhlapäivän."
Äiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille
omasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä
kärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen
hymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta
elämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja
kertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä
oman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.
Veli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä,
liikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä
merkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka
ilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä
kohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat
ihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli
ollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen
kansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan
heidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään.
Nikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen
lasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi
taapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan
mutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden
osoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.
"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta",
virkko Sofia. "Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä
syrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään
ajattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni
yhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
Sitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois
korkeakoulusta häväistyksellä -- heitettiin vankeuteen, lähimmän
toverini ilmiannon johdosta -- mieheni vangitseminen -- uudestaan
vankilaan ja maanpakoon -- vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki
onnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta
elämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä
päivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?"
"He tottuvat siihen", vastasi äiti huokauksella.
"Luulin tuntevani tuon elämän", virkkoi Nikolai lempeästi. "Mutta
kun nyt kuulen siitä puhuttavan -- ei omien kirjojeni kautta, eikä
oman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään
elävin kielin -- se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat
hirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat
tehdyt."
Keskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se
haarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta.
Äiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän
päivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta,
mykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi
hän: "Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo
päästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea."
Sisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa.
Nikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin
koskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi
häntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: "Nyt levähtäkää.
Toivon teille rauhallista hyvääyötä."
Hänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat
silmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian
käteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: "Kiitoksia! Te olette
hyviä ihmisiä."
Kului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa.
Äiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi
ylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään.
Hänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar
häntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä,
vapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.
Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän
Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin
karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä
puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen
kalpeille kasvoilleen.
"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa,"
huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen
kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä
toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei
suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän
välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin
eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset
suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta
kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.
Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle
maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten
kaksinkertaisen koivurivin välitse.