Nikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla,
pienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan,
kaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä
pituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut
vähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen
poppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen
huoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti
ja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt
täyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja
vakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.
"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?" kysyi Nikolai, johtaen äidin
pieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen
ruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös
peitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.
"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa
ja puhdas."
Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui
hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän
iloisemmaksi.
Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta
ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan
voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden
rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka
katselivat alas seiniltä.
"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa
ikkunoilla.
"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä
sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."
Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti
hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä.
Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä
hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa
Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi
hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä
huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi
oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin.
Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko
toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.
Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean,
ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle.
Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä.
Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti
samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä
laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten
tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.
Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun
Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka
talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."
Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen
mukaan -- näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan
ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja
kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet -- tiedämme kaiken tämän, ja
tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme
saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme
kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."
"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"
"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla,
ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän
talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni
rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään
käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja
lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin
kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle,
jossa olin viisi vuotta."
Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan
huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein
tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne
olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen
viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä
pidettiin niin välttämättöminä.
"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.
"Onko hän naimisissa?"
"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta
hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli
ulkomailla kaksi vuotta sitte."
"Onko hän teitä nuorempi?"
"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte
kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon
hänelle kuuluvaa, kirjani --"
"Missä hän asuu?"
"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua
tarvitaan, sieltä hänet löydätte."
"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"
"Tiettävästi!"
Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan
tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä
toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.
Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut
vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen
keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen
kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"
"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta
pukineesta.
"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi
hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel
Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."
"Puhuiko Pasha minusta?"
"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"
"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi
se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin,
enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän
nimenne on?"
"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä:
"Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan
aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti
tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan
maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä
ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."
"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"
"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain
muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän
on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen
hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi,
mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden
näytän minä sellaiselta _vallasnaiselta_. Luuletteko että aina
pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä,
tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan,
ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti -- kauniisti mutta
yksinkertaisesti."
Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä
alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun
ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen
itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta
eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana
hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että
te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te
tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"
"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.
"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta",
virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin
yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan
tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan
hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on
kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara
todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi
sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen
totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut,
löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse
keskusteluun.
"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia,
mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän
alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen
työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus _löytyy_. Ei ole yhtä
ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi -- mutta minun
täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."
Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi
ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä
erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota
astioita pöydältä.
Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä
yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja
piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän
havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka
naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti
Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn,
omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen
leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa
poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti
pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja
liikkeensä vähemmin hermostuneilta.
"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs
toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä
metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa
katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna
on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä
sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."
"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."
"Niin, me menemme."
"Onko se etäällä?"
"Noin viidenkymmenen virstan päässä."
"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa,
Pelagaja Nilovna?"
"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä",
vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar
alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin,
näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he
huomaamatta häntä vetivät.
"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. -- Sulje
ikkuna."
Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle
käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut
juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli
hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian
vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi
tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde
ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa,
laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta.
Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi
musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä.
Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi
muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus
joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka
käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi
niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän
eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien
keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.
Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä,
kauan unohtuneet vääryydet.
Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja
kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.