Sivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti
tiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:
"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän
edessänsä ilman pelkoa!"
"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!"
"Entäpä vähävenäläistä!"
"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen."
"Rakkaani! Omaiseni!" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka
kunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: "Katsokaa
häntä, hänellä on lippu kädessä."
"Pidä suusi!" virkkoi toinen mies kuivasti.
Äiti levitti sylensä ja huusi:
"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja
hyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa,
ilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on
uhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja
uusille teille -- suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein
teidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet
elämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle
päivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää,
elämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi."
Sydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana
ja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus
vallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet
tiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan
hänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat
joutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät
aivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.
"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta
-- koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia
he menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä,
älkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan --
he menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te
kaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa
heissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!"
Äänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä
käsivarresta.
"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla.
"Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"
"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt",
virkkoi Sizov äänekkäästi.
Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä
rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa
täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:
"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos
hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin -- noiden
mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'
Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys
valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren
kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov
kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:
"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki!
Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on
viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan,
joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin
Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden.
Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja
nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.
Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton
ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja
kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina
kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän
heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.
"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.
Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.
Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin
saattaessa häntä sisälle huoneeseen.
Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa,
joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille.
Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi,
laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana
tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän
vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.
Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli
kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän,
katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.
Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut
tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta.
Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä,
mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti
hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja
hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:
"Ja mitä nyt?"
Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan
kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen
väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.
Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä
ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella
kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama
upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on
kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"
Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli
paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto
hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne
eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina
hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma
syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä
jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi,
katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät
rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."
Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa
soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli
todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja
kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina
nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan
vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella,
tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."
"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.
Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään,
avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän
ylhäisyydenne!"
Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan,
ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy
alistua siihen, Pelagaja Nilovna."
Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna
hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"
"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen
nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.
"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria
pelästyneenä.
Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti,
tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: _Pelagaja Nilovna_,
työmiehen leski.
He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet
ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä
räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti
suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi
pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle,
sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa;
jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän
vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin
olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.
Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan
korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli
puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen
puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat
sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli
poljettu mutaiseksi.
Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta.
Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale
punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri
heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti
kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa.
Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte
laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti
samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä
ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"
Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät
kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti
hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua
jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.
Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen
päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin
hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.
"Oi, ystäväni", virkkoi hän hiljaisesti, "turhan vuoksi tulitte
tänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista
loppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät
häikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä."
Hän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja,
painaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti:
"Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät
vangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin
jo seuraavana päivänä."
Hänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä.
Hän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta
ystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.
"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus --"
"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin;
sisareni tulee vain harvoin luokseni."
"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi", virkkoi hän ääneensä ajatellen.
"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina."
Äidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja
Andrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi
hieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi:
"Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?"
"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika."
"En puhu nyt siitä, en taloustöistä", virkkoi äiti hiljaa. "Tarkoitan
yleismaailmallista työtä."
Ja hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei
hän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa,
virkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: "Te tulette löytämään
itsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä."
"Mihin arvelette minun kykenevän?" kysyi äiti tyynesti.
"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi
häneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä --"
"Minä tiedän sen!" huudahti äiti riemastuneena. "Tiedän missä he ovat
ja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne.
Löydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka
luulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja
sain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon
ylistys!"
Hänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien
läpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.
"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan
työskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua
lähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti,
totuuden tähden."
Nikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä
kädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: "Me puhelemme tästä
sitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne.
Teidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä."
"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin
enää, etten tämän aatteen tähden?" Hänen sielussaan välähti poikansa
kuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.
"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä
totuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne,
Kristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa
minut mukaan!"
"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja."
"Mitä muuta voisin sanoa?" vastasi äiti pudistaen päätänsä
surullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. "Jos minulla
löytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä --" Hän nousi sydämessänsä
kasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi
merkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. "Silloin moni
ja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla,
tulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he
pakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään
juottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!"
Nikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin,
virkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: "Jonakin päivänä
tulette puhumaan heille, luulen!"
Hän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: "Se on
siis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?"
Äiti nyökkäsi päätään myöntävästi.
"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte." Ja hän lisäsi lempeällä
äänellä: "Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!"
Äiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä
päivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden
arkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän
päätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti
kylän ainaiseksi -- paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja
raskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä
oli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen
päivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja
iloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.
Tehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki,
nostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet,
yksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja
Iitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä.
Ne katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä
ikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen,
kuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin
tehtaan piiput.