Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta!
Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja
käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä,
hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu
kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja
Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän
palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.
Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti
kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä
tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti
seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas,
silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys
asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli
vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.
"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin.
Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun,
molemmat heistä."
Iloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä
kohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen
ystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois
piipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja
alkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa
kuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa
nousi ja laski säännöllisesti.
Toinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman
täyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä
vihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas
selvä ääni kaikui huoneesta:
"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä."
Äiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa
haukotusta.
"Samovari on valmis", huudahti äiti.
"Me jo kömmimme ylös!" vastasi Pavel iloisesti.
"Aurinko nousee", virkkoi vähävenäläinen. "Pilvet ajelevat kilpaa
toisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa." Hän meni
kyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen
jälkeen. "Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?"
Äiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Andriusha, pysy lähellä
häntä."
"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina
toistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu."
"Mitä te siellä kuiskailette?" kysyi Pavel.
"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt
minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan
peseytymään.
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.
Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli
astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen
että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun,
vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja
kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni,
melkeinpä onnellinen.
He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa.
Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin
lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen
mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla -- hän ei
voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka
leikkivät seinillä ja katossa.
"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa
auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin,
paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan
palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon
rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin
olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä
piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä
punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos
hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."
"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.
"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja
äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."
Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:
"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."
"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.
"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan
sekoittaa meitä", jatkoi vähävenäläinen. "Jos meidät kaikki
vangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on
tekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin."
"Hyvä on", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.
"Lähtekäämme", virkkoi Pavel haaveksien.
"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä", vastasi Andrei.
"Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut
tarpeeksi hyvin."
Fedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut
poskissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa
hävitti heidän levottomuutensa.
"Se on jo alkanut!" ilmoitti hän. "Kansaa on jo kaduilla, posket
terävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat
seisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät
takaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika!
Kello on jo kymmenen!"
"Minä menen!" virkkoi Pavel päättävästi.
"Saatte nähdä", vakuutti Fedia, "että koko tehdas seuraa
esimerkkiämme päivällisen jälkeen."
Ja hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: "Hän palaa
kuten vahakynttilä tuulessa."
Hän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.
"Minne menette, äiti?"
"Lähden kanssanne", vastasi hän.
"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele
minulle. Ymmärräthän, äiti?"
"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!" kuiskasi hän.
Kun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen
huminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain
ihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi
epämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin
läpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.
Kansa tervehti heitä -- tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista.
Korviinsa sattui katkenneita huomautuksia:
"Täällä tulevat johtajat!"
"Me emme tunne ketä johtajat ovat!"
"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta."
Toisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:
"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!"
"Ja entä sitte?" lisäsi toinen ääni.
Vähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:
"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat
naimattomia, eivätkä välitä!"
Kun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos
ikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja
joka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: "Pavel, sinä roisto, he
kääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!"
Äiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä.
Hän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin,
joka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen,
saavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja
Andrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia,
jotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja
puhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov,
vaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja
vakavan käytöksensä takia.
"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella --
särkeä ylipäällikön ikkunat."
"Mitä, olemmeko me juopuneet!" huudahti Pavel.
"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa
lauluja", virkkoi vähävenäläinen. "Saatte tilaisuuden kuulla
laulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme."
"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne", virkkoi Mironov
miettivästi. "Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna", huudahti hän,
hymyillen äidille paljon tietävällä katseella. "Oletteko tekin
aikomuksessa kapinoida?"
"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka
olkapäässä kiinni totuuden kanssa."
"Minäpä tiedän!" virkkoi Mironov. "Arvaan että he olivat oikeassa
sanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen."
"Kuka niin sanoi?" kysyi Pavel.
"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!"
Äiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin
hänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:
"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!"
"Yhden tekevä", vastasi hän.
Aurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen
vihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät
ohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen
ja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää,
pyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden
ihmisten kasvoilta.
Eräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen
keskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:
"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta." Sanansa sattuivat
väkeen kuin vasaran iskut.
"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.
"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan
häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää,
kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin
korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:
"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä --
juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en
usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa,
kaksi leppymätöntä ihmissukua -- rikkaat ja köyhät. Ihmiset
pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta
ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja
saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä
kohdellessa -- rutto heidät syököön!"
Väkijoukko purskahti nauruun.
"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia
työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me,
venäläiset työmiehet."
Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen
pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen
kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:
"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen
totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä,
veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He
jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä,
mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien
työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet
ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät
veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa
kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen --
toverit!"
"Poliisi!" huusi yksi.
Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä,
ratsastaen suoraan väkijoukkoon.
"Hajotkaa!"
Kansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä.
Vähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti
häntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen
käteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:
"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta
laukkaat terävää veistä vasten ypö yksin."
"Tunnustan syyllisyyteni", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.
He saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi.
Kirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko
nuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista,
vilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui
puolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi
useille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta
näytti olevan ilmaperässä.
Pilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat
istualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen
aikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.
"Toverit!" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.
Kuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla
liikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan.
Kaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten
rauta magnetin vaikutuksesta.
"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän
elämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja
väärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme
ole ihmisolentoja."
Hän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä.
Äiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät,
rohkeat, palavat silmät.
"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme;
me kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun!
Nyt minä sen kohotan!"
Lipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin,
kadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse
ylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen
siipiänsä kuten punainen lintu.
Pavel kohotti kättänsä -- tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen
pehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.
"Kauan eläköön työkansa!" huusi hän.
Sadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.
Joukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen
tunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat
aivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse
notkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä
nuorukaisia tuuppi häntä.
"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!" huudahti Pavel.
Ja yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen
kaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.
"Toverit!" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun
täyteläisellä ja kauniilla äänellään. "Toverit! Me olemme nyt
alkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja
valistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme
tässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä
myöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu
on lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole
rohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät
usko itseensä ja pelkäävät kärsimistä -- sellaiset joukostamme
väistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat
voittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt
ne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan
kurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön
ensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!"
Väki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja
purjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja
hehkuvana.
Äiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli
hänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä
näkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien
loistoa; ja kaikkien etunenässä -- poikansa ja Andrei. Hän
kuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan
sopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"
Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte
yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa
vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.
Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu
hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt.
Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun,
yhdistymään taisteluun.
"Me riennämme pelottomin mielin,
Kärsiviin veljihimme yhtymään."
Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet
ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja
vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:
"Mitä! Minne menet?"
Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:
"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä
itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena -- hän joka
kantaa lippua -- hän on minun poikani."
Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja
heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai
mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"
"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu,
Antakaa tok' hälle omat poikanne --"
"He eivät näytä pelkäävän mitään", virkkoi Sizov. "Ja minun poikani
lepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!"
Äidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet
tyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki
virtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti
ja hän oli tyytyväinen.
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"
Näytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja
hurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas
riemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka
pani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita
kiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan
luonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut
vuosien varrella.
Ihmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa.
Kaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet
hukkuivat mahtavaan lauluun -- uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva
surumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta
yksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun
nääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä,
yksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt
huokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen
uhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä
hyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä
vaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta
eli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on
voimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta,
orjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti
rautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja
selvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka
johti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan
vaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan --
kärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä
kuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.
"Kerettiläiset!" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä
ikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.
Räikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: "Kapinoitteko
keisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?"
"Emme!"
Tuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu -- hän näki poikansa
katsomatta häneen -- hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta
toivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän,
jossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen
eteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki
on loppuva.
Äkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan;
sen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi,
sitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin
jos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin.
Ääniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului
yrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"
Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta,
mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen
jo sekaantua.
Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa
etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä
nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin,
jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen
hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi
surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa
selvitystä.
"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin
mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden,
että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille?
Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he
sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat
yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien
lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän
pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä
pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"
Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen
selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti
oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen
vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka
terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi
punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin,
varuillansa, lentoon valmiina.
Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan
vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja.
Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä
liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan,
iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.
Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa,
ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle
tuntemattomien keralla.
Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka
naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää
päänsä jäykästi.
"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.
"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja
alahuulensa tarmottomana.
"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy
muuta tietä! Laulakaamme!"
Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten
päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti
vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh -- oh!"
Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat
eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.
Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon
taistelossa --" alkoi hän laulaa.
"Kaadutte --" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat
parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella
kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:
"Hänen tähtensä te annoitte
Henkenne, verenne."
Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.
"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet
hautausveisun, nuo likaiset koirat!"
"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.
Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja
näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana,
katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan
innokkaan seuraamana.
"Tyranni on kaatuva --" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.
"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja
uhkaavasti.
"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.
Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat
ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.
"Eteen-päin!"
"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa,
harppasi pitkän hypyn syrjään.
Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja
horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se
astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä
kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti
otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka
Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine
vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti.
Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel
tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:
"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"
"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen
sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa,
paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka
kiiltävät hänen saappaansa olivat.
Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi
ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää,
harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli
keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli
kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia,
kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.
Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman
ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä
harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut
heidät kuni syksyn lehdet.
Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden
kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti
litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli
epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat
julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä
aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden
kerrallaan syrjään.
Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon.
Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:
"Hajotkaa, pojat!"
"Juokse, Vlasov!"
"Peräydy, Pavel!"
"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna
se minulle! Minä kätken sen!"
Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.
"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.
Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen
polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo
lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä
hiljaisuus.
Lipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta
he seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi
sisällisen halun sanoa heille jotakin.
"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti." Tämän lausui vanha,
pitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo,
tarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:
"Hellitä se!"
Punainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten
vielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin
luokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.
"Ottakaa heidät kiinni!" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat
sotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä.
Lippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.
"Oh!" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin.
Mutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:
"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!"
"Hän elää! Hän muisti minua!" huudahti äiti hiljaa sydämessään.
"Hyvästi, äiti rakas!" huusi Andrei.
Huiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä
vilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden
yläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.
"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!" huusi hän.
"Hyvästi, toverit!" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.
Moniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin
ikkunoista ja katoilta.
Äiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa
lomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja
tuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:
"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!"
Äiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena
kappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän
kumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen
käsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:
"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!"
Sotilasten keskeltä kajahti laulu:
Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
Kaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma,
kumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri
hyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:
"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!"
Äiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt
loitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.
"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa."
Laulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku
pyöräytti äitiä hartioista virkkaen:
"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!"
Kymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven
ihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua
alas päin.
"Menetkös sinä pirulta riivattu!" äyskäsi äidille eräs nuori
sotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes
oli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten
lipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat
koukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin.
Pian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen
näki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun
torille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän
harmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin,
mutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle,
tyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli,
huoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän
läksi jatkamaan matkaansa.