Ovi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.
Hän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita
pisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.
"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta?
Entäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?" hymyili hän leveästi, näyttäen
valkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja
partansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.
Äiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen
leveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua
virkkoi: "Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät
nähdessäni!"
Pavel hymyili ja virkkoi: "Sinä näytät oivalliselta mushikalta [=
talonpoika]."
Riisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: "Niin, minä
rupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi,
ja minä päin vastoin. Niinpä niin!"
"Haluatteko teetä?" kysyi äiti.
"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte
minulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin
iloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!"
"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?" kyseli
Pavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.
"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko
koskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on
kahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet
ovat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue
on jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön
eräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti
kuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä.
Saan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon
selkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä
seitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki
nuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki
osaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen
sielu!"
"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.
"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki
lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä
-- kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä
kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä,
joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän
viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen
tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme
tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne.
Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei
tarvitse tietää liian paljon."
"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät
kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."
"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."
"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin
hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä
on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies,
sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja,
joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä
kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä,
jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja,
teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa
lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat
laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja
sillä välin minä olenkin niiden takana."
Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:
"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein,
Mihail Ivanovitch."
"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi
hämmästyksestä.
"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos
järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä
itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.
Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:
"En ymmärrä sinua."
"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko
että heitä ei panna vankeuteen?"
"Mikä omituinen mies sinä olet!" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien
kättä polveensa. "Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista
toimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he
saavat niistä vastata."
Äiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka
hänen katseensa jo muuttui -- joka oli suuttumisen merkki. Sentähden
sekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: "Mihail
Ivanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen
jatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä
rangaistus."
"Aivan niin!" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.
"Äiti", kysyi Pavel kuivasti, "otaksutaan että esim. Andrei tekee
jotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen,
mitä sanoisit siitä?"
Äiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen
päätään kieltävästi: "Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä
tavoin toveria kohtaan?"
"Aha! Niin!" venytti Rybin. "Minä ymmärrän, Pavel." Ja koomillisella
liikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:
"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti." Ja kääntyen Pavelin puoleen,
lausui hän tuomarin ääntä matkien: "Ajatuksesi tästä asiasta ovat
hyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa.
Ajattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he
löytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi,
vaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja
lukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin
laittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet
ovat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että
opettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä,
jota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli,
mitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä,
jalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan
kanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi;
mutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär,
miksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa
ovat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen,
sen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia
ovat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja
nylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata
talonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja
tämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää
huomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta."
"Löytyy sellaisia herroja", virkkoi äiti, muistellen mielessään
joitakin tunnettuja kasvoja, "jotka kuolevat kansan tähden, ja
antavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa."
Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.
"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte
menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut
enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä,
ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa
ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei
toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu
muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät
hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä
vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko
murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat
he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa
kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja
sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän
sydäntäni kuin veitsi."
Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui
hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.
"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja -- sellaisia kirjoja,
joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato
hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille
kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot
he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan
kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä
kuolemaansakin."
Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi
käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa --
mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt
he!"
Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.
"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim.
Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy
paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen
nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."
Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva
nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin
käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.
"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä
Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän
katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse
hitaasti.
"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.
Jefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:
"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole
täällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on
enemmän aikaa lukuun."
"Mutta vähemmin halua, vai miten?"
"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös", vastasi
nuorukainen, poskeansa hangaten. "Nyt on sellainen aika, että jos
ette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta
ihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä
aivoillansa. 'Geologia' -- mitä se on?"
Pavel selitti.
"Me emme sitä tarvitse!" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin
hyllylle.
Rybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: "Talonpoika ei ole halukas
tietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt,
kuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa
palttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu --
sillä ei ole väliä -- saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos
haluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni
taivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa."
"Orjuuden historia", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: "Onko se
meistä?"
"Se sisältää myös Venäjän orjuuden", virkkoi Pavel, antaen hänelle
toisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi
tyynesti:
"Se ei ole tämänpäiväisiä."
"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.
"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän
kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä -- kaikki santaa --
kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän
kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin
itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs
vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun
mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä
lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen.
Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on
tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi
hän katsellen terävästi Paveliin.
"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa.
Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen
sanotte."
Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi
Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili
katsellessansa häneen.
"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään
vähävenäläiseen päin.
"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"
"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."
"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee
maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies
on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna
siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle.
Pienimmästäkin loukkauksesta -- hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee
katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa
olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa
tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.
Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle
jonkun kirjan?"
"Tietysti."
Talonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: "Minä
lähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei
kaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille
tästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä
meille."
Rybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä,
tuli sisälle, virkkoen Jefimille:
"Tule, nyt on aika mennä."
"Nyt minulla on jotain lukemista!" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja
hymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti,
kääntyen Andrein päin: "Huomasitko noita miehiä?"
"Ky-yllä!" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. "He ovat kuten pilvet
auringonlaskussa -- paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti."
"Olen pahoillani, ettet ollut täällä", virkkoi Pavel Andreille, joka
istui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. "Olisit saanut
nähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin
höyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes
vastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka
huokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on
kauhistuttavaa voimaa sisällään."
"Huomasin sen", vastasi vähävenäläinen kolkosti. "He ovat
myrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan,
myllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja
he tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle." Hän puhui hitaasti,
ja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.
Useita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä
siivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin
koskaan ennen.
"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?" Hän pysähytti kömpelön
kävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.
"Emme!" virkkoi Pavel lyhyesti.
"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa", rehenteli hän. "Ja
minä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko -- juuri
minulle sopiva!"
"Älä löpise joutavia, Nikolai", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.
"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin
tämä oli!" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. "Minä ajattelen
ja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta
minulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan,
enkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet
ja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin,
minun sieluni on mykkä." Hän asteli Pavelin luokse painunein päin;
ja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: "Anna minulle jotain kovaa
työtä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin
järjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja
minä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella.
Minä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen
voipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle
jotain kovaa työtä."
Uutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: "Nikolai, minä opetin
sinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö
niin?"
Nikolai meni hänen luokseen, sanoen: "Jos opetat minulle sitä, annan
sinulle puukkoni:"
"Mene paholaisen luokse veitsinesi!" huudahti vähävenäläinen nauraen.
"Se on hyvä veitsi", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.
Vyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: "Nauratteko
minulle?"
"Tietysti!" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. "Minä
sanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on
ihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!"
"Mennään vaan!" virkkoi Pavel.
"Ja minä lähden kanssanne!" selitti Nikolai. "Minä haluan kuulla
nauruasi, vähävenäläinen."
"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja", vastasi
vähävenäläinen, hymyillen.
Päivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt
paljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän
oli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä,
ja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.
"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!"
Aamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja
vähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen
tusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri
ja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja
keitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin
henkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja
sitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.
Tehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä,
joissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä
päivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää,
kiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista.
Puolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen
pitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista
tuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti
tarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi
taas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.
Pavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin
juuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä,
äänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia
metsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli
kylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien
tehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten
jonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras
pelastus.
Omituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä.
Kahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista,
kuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken
halunsa siihen.
Maria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin
arveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti,
kuin kenenkä muun kanssa tahansa.
"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi
Isaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä
olisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän
sapettanut jokaista."
Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle;
silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten
silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät
vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä
suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä
asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta,
ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta
tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he
kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen
hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin
kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan
tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan
tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen
surullisesti:
"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä
omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle.
Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon,
he välittävät vaan heidän rahoistaan -- ainoastaan niistä." Ja
äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen
tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata,
en totisesti!"
"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.
"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni
palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.
"Olette oikeassa -- mutta se ei ole mikään lohdutus."
Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat
omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.