Seuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti
Korsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: "Isai on tapettu! Tulkaa
nopeaan!"
Äiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.
"Kuka sen teki?" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan
hartioilleen.
"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja
pakeni!"
Kadulla virkkoi Maria: "Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä
murhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä
voin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun
kurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä."
"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia
sellaista heistä?" huudahti äiti pelolla.
"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!" virkkoi
Korsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. "Jokainen tietää että hän
vakoilee heitä."
Äiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. "Miksi te
sen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää
oman satonsa."
Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten
Vyesovshchikovin puolesta.
"Siinäpä se -- hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen
ainoaan aatokseen.
Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli
palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja
tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia.
Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan
passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella,
hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.
Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä
leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja
vasemman käden sormet maata puristaen.
Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin
kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti
haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta;
pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen,
näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli
ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista
sääliä häntä kohtaan.
"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan
nyrkin iskulla."
Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet
päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"
Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet
tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka
teki tämän huomion?"
Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään.
Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat
ivalliseen nauruun.
Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain
leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä
oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi
se ollut vioittunut.
Kun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen
kysymyksensä: "No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?"
"Emme ole kuulleet siitä mitään", vastasi vähävenäläinen.
Hän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.
"Eikö Nikolaita epäillä?" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.
Pavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: "Ei,
häntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän
on poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole
vielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä."
"Jumalan kiitos!" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. "Jumalan
kiitos!"
Vähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.
"Hän makasi siinä", jatkoi äiti mietteissään, "ja näytti olevan
ikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan
sääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on
sellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten
särkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut
johonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!"
Päivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti:
"Sitä minä en ymmärrä!"
"Mitä?" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena
ja äänettömänä.
"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta
pedon tappamisen -- villipedon -- sen minä käsitän. Luulen että
voisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi.
Mutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon -- en
ymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!"
Vähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: "Hän
ei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin."
"Tiedän sen."
"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme," lisäsi
vähävenäläinen matalalla äänellä.
"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin
inhottavaa."
"Mitäpä muuta voisi tehdä?" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen
hartioitaan.
Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: "Voisitko sinä tappaa
tuollaisen olennon?"
Vähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi
surullisesti, mutta varmasti: "Omasta puolestani en haluaisi
koskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen
takia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman
poikani."
"Oh, Andrjusha!" huudahti äiti hengittämättä.
"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän
täytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa,
jolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän
täytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka
myyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa
itsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten
ja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen
häntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän
hallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita
ja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja
kaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat
itsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu,
että minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun
silloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En
suinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain.
Se oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä
vihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs
minua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän
tehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä
menen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä
ei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja
hedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on
höystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä
menee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin
omille hartioilleni -- minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi!
Puhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee
kanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta
kuin oman itseni -- en ketään muuta kuin oman itseni."
Hän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään,
kuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli
häntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli
kolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset
murhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut
Isaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel
kuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi
itsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: "Eteenpäin marssissa
sattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne
vastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki -- oma
sydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne -- se on
yksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin
koko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on
rakkainta teille -- oman totuutenne!"
Hän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja
silmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä,
alkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä
uskoa ja lujuutta: "Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät
enemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle,
ja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa.
Vapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria
vapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän
on oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko
ihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka
eroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa
suuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin
-- sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa.
Silloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan
paraimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja
joitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan
paraimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva
korkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee
olemaan suuri, joka elää tätä elämää."
Hän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten
kellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: "Siten, tätä elämää
varten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on
tarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!"
Kasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret,
raskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.
Pavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin
silmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain
suurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.
"Mikä sinua vaivaa, Andrei?" kysyi Pavel lempeästi.
Vähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja
virkkoi, äitiin katsoen:
"Minä löin Isain!"
Äiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko
ruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean
kätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:
"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään -- ei mitään -- mitään,
Pasha! Andriushenka -- oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas
sydänkäpyseni!"
"Vaiti, äiti", sopersi vähävenäläinen käheästi. "Kerron teille kuinka
se tapahtui."
"Älä!" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. "Älä, Andriusha!
Se ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!"
Pavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten
kostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti
hymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: "Tule, anna minulle
kätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei,
käsitän kuinka vaikeata se on sinulle!"
"Odota!" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen
päätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui
irtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi
sitä kiihkeästi.
"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?" virkkoi äiti.
"Ei, _sinä_ et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi
sitä uskoa."
"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän
tuomiomme ulkopuolella."
Puristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen
olkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa
vapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja
virkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: "Tiedäthän, Pavel, etten
sitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin
jälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä
katsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin
tehdasta kohti -- Isai rinnallani!" Andrei pysähtyi, huokasi syvään
ja jatkoi: "Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut
kuin tuo koira!"
Äiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja
onnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse
likitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään,
pitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.
"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle", hän virkkoi.
"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme
santarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun
ensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän
rupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun
pitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän
--"
Vähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti
päätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.
"Minä ymmärrän!" virkkoi Pavel.
"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi."
Vähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. "Lain kätyriksi!
-- kirottu kappale!" sähisi hän hampaittensa välistä. "Olisi
ollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi
tuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle
myös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla
inhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!"
Andrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä,
ja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: "Minä läimäytin
nyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja
kävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin
hänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut
mistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta
kuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte -- mitä tämä kaikki
merkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai
on murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi
-- ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut,
mutta tuntui käyneen lyhemmäksi." Hän katseli kättänsä katuvasti
ja sanoi: "Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista
tahraa siitä."
"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!" virkkoi äiti lempeästi,
purskahtaen kyyneleihin.
"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!" virkkoi vähävenäläinen
päättävästi. "Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista
tahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut
välttämätöntä pakkoa."
"Mitä aiot tehdä?" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.
"Mitäkö minä teen?" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen
päänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: "Tietysti en
pelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä
sanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen,
kenties, sellaisesta -- joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta
ahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin
menköön kaikki niinkuin menee itsestään -- minä en voi!"
Hän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: "En voi! Minua
hävettää!"
Tehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen
vonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: "En mene työhön
nyt."
"Enkä minä", virkkoi Pavel.
"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli
itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja
pahoillaan.
Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.
"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa
uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on
synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen
Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen
pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä
makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni
hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa
häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin
surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en
edes sure häntä enää."
Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin
päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella
äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä,
äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan.
Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta
olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on
typerä. Poliisi, santarmit, sissit -- ovat kaikki vihollisiamme, ja
kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on
imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän
ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut
yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla,
sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän
verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat
muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä
sivistykseksi, hallitukseksi.
"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia
ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän -- he murhaavat sieluja!
Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi
taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja
pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia
kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen
kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He
rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden,
että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi,
huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa -- ja kaiken
halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse.
Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa,
jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen
tallaamisen avulla -- mutta he tekevät sitä varjellaksensa
rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin,
vaan ulkoa päin."
Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja
katsahtivat toisiinsa.
"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita --" kuiskasi Pavel.
"Silloin minä en tiedä mitään -- en mitään!" kuiskasi äiti vastaan.
"Oi, jumala!"