Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä.
Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää
pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin,
ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän
näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset
pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja
äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa,
jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos
heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa.
Kaikki -- ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset
katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset -- kaikki he olivat
äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja
vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat
heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon,
syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti
varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.
Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille
yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi
vihollisillensa.
Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista
tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän
Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"
"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen
ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle
toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien
pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin
perhonen.
"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut
näkyvistä.
Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä,
jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten
ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä
nykyisessä elämässänsä -- joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa
ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä
tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää
työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä
suoraksi hartiainsa välissä.
Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti
tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa
kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen
käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan
häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen
jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei
ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää
vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli
olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen,
ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin
lystillisyydestä.
Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan
lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai
myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai
pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin
keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän
viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja
Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:
"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"
"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on
ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella
häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen
leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.
"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko
he oikeassa?"
Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään
viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja
ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset
olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen
huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti
ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois
tyytymätönnä ja murheellisena.
Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia
ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko
elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman
vähintäkään armoa."
"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!"
virkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.
"Isai?"
"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee
joka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja
kurkistelee ikkunoihimme."
"Kurkistelee ikkunoihimme?"
Äiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi
sanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan
Nikolaita.
"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän
tappaa aikaa."
"Ei, lopettakaa!" virkkoi Nikolai. "Nähkää nyt, hän on moitteen
alainen!"
"Moitteen alainen, mistä?" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä.
"Senkötähden, että hän on hullu?"
Mutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.
Vähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja
väsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli
jo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut
ja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:
"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei
lämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä."
"Niin, niin!" myönteli vähävenäläinen. "Hän on pikavihainen. Ei ole
hyvä puhua hänelle Isaista."
Kerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun
hän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt,
äkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului
sisältä.
"Siinä hän on!" huudahti vähävenäläinen.
Äiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen
kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.
"Siinä sinä olet -- tullut kotiin!" toimitti äiti puoleksi
toperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua
penkille.
Pavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet
kiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti
hetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.
Vähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja
meni pihalle.
"Kiitos, äiti", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen
hänen kättänsä vapisevilla sormillansa. "Kiitos teille, minun rakas,
minun oma äitini!"
Riemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä
silitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää
tykytystä. Hän kuiskasi heikosti: "Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen
minä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet.
Sinä itse olet sen tehnyt --"
"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies
voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen -- se on harvinainen onni!"
Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja
ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin
lähellä.
"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi
sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa.
Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin,
ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit
hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."
"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti,
haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.
"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.
"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha
halusi opettaa minua lukemaan."
"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa
hiljaisuudessa."
"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte
esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:
"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi.
Hänellä ei ole äitiä."
"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"
"Täällä. Halusin hakata puita."
"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!"
"Olkoon menneeksi. Minä tulen!"
Mutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän
taloudellisella äänellä: "Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille
puita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä
Pavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että
heitä rankaisisi."
Äiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan
pyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet
toivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että
tämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen
sydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja
vartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan,
samoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on
joutunut hänen käsiinsä.
"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?" kysyi
hän hätäisellä kiireellä.
"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen
tähden syödä mitään tänään."
"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov", jatkoi Pavel
Andreille. "Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen
katua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi
nyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen
alainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet
hänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti
vankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen
vankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin
sopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja
kun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen,
vastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei
ole mitään roskaväkeä suvussamme."
Kevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista
lähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset
katsoivat -- mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti
pesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän
kuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry
kihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot
jääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko
ilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi,
virratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut
väristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.
He valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle
selittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin
julistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: "Niin, meidän
tulee järjestää juhlapäivä!"
Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on
tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"
Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi.
Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen
oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin
kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka
työskenteli kaupungissa.
Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev,
kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.
Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina
leikkiä laskien.
"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja
jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa
itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä
kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä
kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa
maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja
avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden
ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina
ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia
saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan
suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin
suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."
Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille,
kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan
keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.
Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että
ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"
Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä
räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi
koko Venäjä laidoiltansa naurusta."
Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa
kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen
läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä
kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa.
Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa
surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa,
hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.
Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina
kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran
kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen
keskustelunsa.
"Aiotko sinä kantaa lippua?" kysyi tyttö matalalla äänellä.
"Aion."
"Onko se päätetty asia?"
"On, se on minun oikeuteni."
"Siis vankeuteen uudelleen?"
Pavel ei vastannut.
"Eikö ole mahdollista --" tyttö pysähtyi.
"Mitä?"
"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?"
"Ei!" vastasi hän lujasti.
"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta;
sinusta pidetään paljon -- sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä
uudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon
voisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut
lähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!"
Nilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä;
ja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.
"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä
luopumaan!"
"Vaikkapa minä rukoilisin sinua -- jos -- minä --"
Pavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.
"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi
niin puhua!"
"Minä olen ihmisolento!" virkkoi hän painuneella äänellä.
"Ja hyvä ihmisolento myös!" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan
kuin olisi hapuillut hengitystänsä. "Olet rakas ihmisolento minulle,
niin juuri! Ja siksipä -- sinun ei pidä puhua sillä tavoin!"
"Hyvästi!" virkkoi tyttö.
Äiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän
poistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä
pihalle.
Raskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei
ymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi
onnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja
ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: "Mitä haluaa hän tehdä?"
Ajatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän
seisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen
taivaaseen.
Pavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen
virkkoi, päätänsä pudistaen: "Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen
kanssaan?"
"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan", virkkoi Pavel
synkästi.
"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet
kanssansa", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.
"Pasha, mitä aiot tehdä?" kysyi äiti, painaen päänsä alas.
"Milloin? Nytkö?"
"Ensi -- ensimäisenä päivänä toukokuuta."
"Vai niin!" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. "Te kuulitte sen! Aion
kantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä.
Otaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen."
Äidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti
hänen kätensä ja silitti sitä.
"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!"
"Enhän virka mitään", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja
kun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi
hän ne taas alas.
Hän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti:
"Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä
oleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?"
"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?" sanoi äiti. "Minä en sekaannu
sinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin
tunnetta."
Pavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat
sanansa: "Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää
elämää."
Äiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun
hänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:
"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä,
sinun täytyy se tehdä toveriesi tähden."
"Enkä!" vastasi hän. "Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän
tähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!"
Äiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi
hän äkkiä: "Oi rakkaani! -- minä unohdin --" ja hän meni etehiseen.
Siellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.
Oven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.
"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?"
"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin", huusi Pavel.
"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin
itsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?"
"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy
olla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän
ja varman kun hän sanoo ei."
"Hänelle -- hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?"
"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä,
joka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua."
"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle.
Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle."
"Minä sanoin."
"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit
lempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut
sitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken
sankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole
kopekan arvoinen!"
Hetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti,
katsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä
huulillaan.
"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika,
hullu."
"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä,
painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon
kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka
voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei
oma äitisi?"
Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri
ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen,
ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja
pyöreään takaraivoon.
"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti
rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki
sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä
sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina,
liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki
ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa.
Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen
on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh,
ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille
ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee
elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on
yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee
tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja
hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi,
lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja
kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen
ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei
viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri
maailman!"
"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.
Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi
silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.
"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla
kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös -- tiedän
sen -- väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa,
vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta
aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."
Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta
äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen
korvaansa:
"Älä häiritse häntä!"
"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä,
silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon
kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä
vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki -- kaikki
kärsimykseni, kaikki vereni -- ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo
liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen
jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon
kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei
kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma
voimaa!"
He joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja
keskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä
ja tulevaisuudesta.