Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi
puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi
santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat
purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.
"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon
päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"
Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä
sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa
muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä
sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen
näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat
toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.
Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä,
jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan
sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja
hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin
vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet
ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin
katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa
käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja
hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän
yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.
Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka
silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa,
kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella
huomion kiinnolla.
"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.
"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä
äänellä. "Ja teillä?"
"Poika myöskin, työmies."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Vlasov."
"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut
vankilassa?"
"Seitsemän viikkoa."
"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha
vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä
huomasi.
Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen
kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki
puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista
vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri
tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.
Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi
hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien
häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä
ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut
nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi
hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi
silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"
"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.
"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"
"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman
kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän
haukotteli ääneen.
Pavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona.
Äiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä,
mutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa
olivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.
"Sasha lähetti sinulle terveisiä", sanoi hän. Pavelin silmälaudat
värisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja
kirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi
äidin sydämeen.
"Päästävätkö he sinut pian pois?" kyseli hän äkkinäisellä
loukkaantuneella kiihkolla. "Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen?
Nuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen."
Pavelin silmät välähtivät ihastuksesta.
"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?"
"On kielletty puhelemasta näistä asioista!" ilmoitti vartia
laiskasti. "Saatte puhella perheasioista."
"Ja eikö tämä ole perheasia?" kiirehti äiti kysymään.
"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella
hänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta", intti
vartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.
"Olkoon niin", virkkoi Pavel. "Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te
teette nykyisin?"
Äiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: "Minä kannan näitä kaikkia
tehtaaseen." Hän pysähtyi ja jatkoi: "Hapankaalia, puuroa, kaikkia
Marian ruokia ja muita tavaroita."
Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän
hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä,
jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini!
Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se
tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän,
äiti?"
"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän
jonkunmoisella ylpeydellä.
"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille
se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä
vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä
tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on
kiellettyä."
"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on
hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme
toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan
sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa
tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit
sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."
"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa
jäähyväisenne!"
"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin
äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."
Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli
häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti
äiti itkuun.
"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa,
virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he
laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."
Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja
hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.
"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän
ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän
ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei
ole ikinä ollut ennen sellainen."
"Ah, äiti", nauroi vähävenäläinen. "Huolimatta mitä toiset ihmiset
vaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri
sydän yhdelle miehelle."
Iltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä
sukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien
kapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni
avaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki
takaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.
"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin
sisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta."
Hän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä
hirvittävän lujasti, lisätessään: "Terveisiä Pavelilta!" Ja istuen
neuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin
katsein.
Äiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa
päässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti
häntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn
valaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla
äänellä:
"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme
häntä teellä."
"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!" kuului vähävenäläisen ääni
kyökistä.
"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos,
paitsi teitä?"
Nikolai painoi päänsä alas, sanoen: "Minä olen ainoa päästetty." Hän
kohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa
välistä voimakkaalla innolla: "Minä sanoin heille, 'kylliksi!
Päästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni
päällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!"
"Hm, hm -- ni-in!" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä
hänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa
kohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.
"Ja kuinka voi Fedja Maxim?" huudahti vähävenäläinen keittiöstä.
"Kirjoittaa runoja, eikö niin?"
"Jaa! En ymmärrä sitä", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. "He ovat
pistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten
halua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä
tänä yönä?" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.
"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!"
kiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja
olonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi
hänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:
"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää
nyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan
teitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua
hänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat
asettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt
Siperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi
tehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja
järjestäisin heidän pakomatkansa."
Äiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi
sydämessään.
Andrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: "Minä
menen valmistamaan jotain haukattavaa."
Vyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä:
"Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!"
"Oho! Ja minkätähden?" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.
"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta
itsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas --"
"Oh!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä
Nikolain viereen.
"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen
ruumiistaan! Saattepa nähdä!"
"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.
"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan
ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen
vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi
Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.
"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä
syyttää? Hulluja!"
"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi
Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös.
No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai
Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää
valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut
jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."
"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja
ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.
"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta
oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme
kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte
tähän?"
Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen
puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi
ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.
"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten
Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka
samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että
jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta
vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."
"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai,
painaen alas silmänsä.
"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt
sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin
ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä,
kuten te nyt."
"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov
hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on -- on sellainen, kuin jos
sudet siellä ulvoisivat!"
"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette
voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen
kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään:
"Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin
tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin,
heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt
oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa
elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne,
näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla,
jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja
että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan
kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten
rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne,
ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi
kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu
lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että
köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa
hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen
hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en
voi sitä uskoa."
Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä.
"Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"
Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt
yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla
jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin,
käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä
pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti
huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli
turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla.
Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.
Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin
edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:
"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte
nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"
"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä
uteliaasti.
"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai,
venyttäen sanoja hitaasti.
"Se ei ole totta!" huudahti vähävenäläinen. "Hänen oma nenänsä on
kuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä
säteilee kuin pieni tähti."
He istuivat alas juomaan teetä.
Vyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan
ja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.
"Ja mitäs tänne kuuluu?" kysyi hän suu täynnä.
Kun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen
kirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen
äreäksi ja huomautti synkästi:
"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä
nopeammin!"
Äiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä
kohtaan.
"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan
piiskanlyönnillä."
Mutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:
"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun
tehdä?" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.
"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän
tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.
Vyesovshchikov kysyi:
"Ja milloin me alamme tapella!"
"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen
tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät
kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän
varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."
"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.
"Ja sydän myös."