Eräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli
sisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja
kurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän:
"Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä
he olivat. Oletteko yksin?"
"Olen."
"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli
täällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se
turmelee useimmat."
Hän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille:
"Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille
sanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!" Kasvoissansa näkyi
paljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella
odottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti
mykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.
"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas
taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka
työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään
omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää
totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka
katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo
sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla
ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde
hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"
"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä
enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.
"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi
sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi,
ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.
"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin
liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva
työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä
mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta
nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä.
Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia.
Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska
löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."
Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa.
Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien
liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian
omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään
-- ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan
herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä
heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma
ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"
"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.
"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan
taas samalla tavalla!"
"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään
vankeuteen."
"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas
jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti,
kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan
kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua;
pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat,
uskovat he minua."
Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen
kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei
kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"
"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun
jo kiirehtivät työhönsä."
"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."
He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat
lyhyitä hyvästelyjä.
"Sanon hänelle", lupasi hän.
"Hyvä on, hyvästi!"
"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"
"Olen jo jättänyt."
"Milloin lähdette?"
"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"
Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti,
ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita,
poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä.
Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen
ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi
siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.
"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä
mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja
voimakas -- ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten
kaikissa talonpojissa.
Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle
Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota
kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää
väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."
"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän
hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"
"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh,
äiti hyvä -- sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja
kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch.
Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän
antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset
ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat
penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia
heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät
meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat
kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi,
hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan
siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme
pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."
Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe
oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa
puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että
toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää,
että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki
palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman
sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä
taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko
elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa.
Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan
riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun
ajattelette että tämä tulee tapahtumaan -- että emme voi sitä estää,
vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä
haluttaa itkeä -- te tunnette itsenne onnelliseksi."
"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa
vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja
katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista.
Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu
sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain
alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä,
jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä:
"Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää -- teidän pitää epäillä
ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen
on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte
ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka
voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten
villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii
teitä kasvoihin? -- ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se
ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin
pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja
suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne
pieksäisivät toisia!"
Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi
päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa
tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa.
Jos sallin itseäni loukattavan tänään -- vaikkapa kykenisin niille
nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan -- mutta
loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla
valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän
eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella
jokainoa olento -- nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."
Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja
äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki
tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä
kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä
välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"
Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen
silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä
loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät
minua lukemaan?"
Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla
tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi
aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä.
Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän
ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa.
Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta,
Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."
"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin
lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."