Kun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa
kanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea
maahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.
"Ruokani jäähtyy tykkänään", huomautti hän tyynesti, kun he
kopeloivat hänen pukuansa.
"Pidä suus' kiinni!" virkkoi vartia synkästi.
Toinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: "Nuo
kirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!"
Vanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi
kuiskaavalla äänellä: "Kuulitteko, äiti?"
"Mitä?"
"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen.
He ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle.
Paljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet
aikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne
on viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!" Ja
hivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: "Se ei ole kansa,
vaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä
kiinniottaa!"
Hän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois
mennessään: "Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että
olette aivan ypö yksin."
Äiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman
hyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.
Työmiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat
yhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä
tyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä
ja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä
kuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.
"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin", kuuli hän
yhden sanovan.
Nuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla
miehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät
huolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet
näkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos
jäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja
kiihoittuneina vihasin katsein.
Työmiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina.
Gusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli
ympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden
esimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin
ohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli
työmiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta
punaista partaansa: "He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä
paljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole
vähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä
on tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan
kyntäminen tässä on tarpeen!"
Vosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen
puristettuina.
"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!" huusi hän ääneen.
"Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!"
Vasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: "Minä tulen uudelleen
syömään teiltä. Onko se hyvää tänään?"
Ja taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän
salaperäisesti: "Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti,
oikein hyvin!"
Äiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev,
pahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä "teiksi", haastellessaan
kanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa
miellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: "Mitä tekisivät
he ilman minua?"
Kolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä,
ja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: "En ole nyt löytänyt
yhtä ainoata mistään!"
Joku toinen huomautti: "Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea
sitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan."
Kolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: "Käykäämme
höyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!"
"Se vaikuttaa!" kuiskasi Gusev, silmää iskien.
Nilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka
kirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.
"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea", virkkoi
hän Andreille, "ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani,
mutta olen kaikkityyni unohtanut."
"Opetelkaa uudelleen", esitti vähävenäläinen.
"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?"
Andrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä
kansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: "Mikä tämä on?"
"R", vastasi hän nauraen.
"Ja tämä?"
"A."
Hän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti
kuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden
katsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen
korvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä
kerran. Ne olivat vakaat.
"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?" kysyi hän vaikeasti
naurahtaen.
"Miksi en?" myönsi hän. "Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet
lukea, selviää se teille hyvin pian."
"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."
"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi
tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' -- eikös ole
soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee
niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku
tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"
"Ihmiset!"
"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"
Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän
vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen
intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian
alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja
väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan
lehdille.
"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo
kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."
"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole
teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin
ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia
ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin
elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää
on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he
itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas
itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen -- tekevät
työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he
lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä
liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin
ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä
työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset
alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa
elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän
sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus,
joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset -- aina
kerjäten; toiset elävät kuten varkaat -- kaapaten aina mitä suinkin
saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille,
asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa
lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta
kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset
vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin,
rusentaaksensa järjen mäsäksi."
Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä
silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan
ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista
ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön
parhaan kykynne mukaan."
"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä --?"
"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen
ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin --" Hän pysähtyi
nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin
edestakaisin huoneessa.
"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin,
kuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!"
"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa.
Mutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa,
vähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä."
Iltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui
pöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki
epämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa
nostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja
ottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi
ympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa.
Kun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan
kämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten
silmänsä, kuiskasi hän: "E-z-a."
Suurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea
tik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.
Naputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan
hyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: "Kuka siellä?"