Puolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän
kirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi
maiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: "_Oikein hyvin!_ niinkuin
saksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta.
Kirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä,
kookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat
teille siunauksensa työhönne!"
Puolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa
kuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita
työmiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan,
kohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja
kapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään
valppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä,
ämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä
silmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.
Eräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty
takaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat:
"Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!"
"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin
ihmisten metsästäminen!" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen
kieroon, nopeasti.
"Päästäkää minut sisään!" pyyteli äiti. "Katsokaa, minä painun ihan
kaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa."
"Menkää sisään! menkää sisään!" huusi vahti nyrpeästi. "Hän tulee
myös keskusteluinensa."
Äiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä
otsaltaan, katseli ympärillensä.
Gusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja
vanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen:
"Onko teillä piirakoita?"
"Tuon niitä huomenna", vastasi hän.
Tämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei
voinut hillitä itseään, huudahti: "Oi te kultainen äiti!"
Vasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi
samalla hänen povelleen.
"Ivan!" virkkoi hän ääneen. "Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme
päivällisemme häneltä." Ja hän tunki kiireesti kirjasia
saapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. "Meidän täytyy antaa hyvä alku
uudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?"
"Niin, todella!" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.
Äiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: "Hapankaalia! Kuumaa
vermisellisoppaa! Paistettua lihaa!"
Sitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen
poveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi
hänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen
silmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys
pimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon
ilolla: "Ottakaa tämä, herra!" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön,
lisäsi hän tyytyväisen näköisenä: "Ja täällä on vielä enemmän,
ottakaa!"
Työmiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat
lähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani
tyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa
kuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.
"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!"
"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan", huomautti
hänen hyyryläisensä vakavasti. "He ovat näpistäneet teidän
leivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan
edestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä
menettelette hyvin."
"Kiitos hyvästä sanasta!" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän
hänen toiselle sivulleen, virkkoen: "Se ei maksa minulle paljoa,
vaikka sanon yhden hyvän sanan!"
"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan", huomautti lukkoseppä,
hymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä:
"Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei
kukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!"
Vasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja
huudahti: "Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua
vilustavan!"
Ja hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti
viheltäen.
Hyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: "Kuumaa,
kuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!"
Hän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä
kokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen
silmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä
vavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin
hermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo
tykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen
kuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: "Täällä on
enemmän! täällä on enemmän!"
Koko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka
syleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella,
kun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan
teetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen
kaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle.
Joku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten
ovipieleen, avasi hän oven jalallansa.
"Hyvää iltaa, äiti!" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää
kättä asettui hänen olkapäilleen.
Ilo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen;
ja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka
ympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa
Andrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja
kätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän
silitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: "Älä itke äiti.
Älä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee
pian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki
pojat vaikenevat kuin keitetyt kalat."
Asettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet
huoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti
pois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä
sanojaan.
"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja
on niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta.
He ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä
että kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin.
Vankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan
väsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet.
He eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He
sanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista.
Älkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin.
Me puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme
ruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta
hiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he
auttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin.
Siellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun
teille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään
vankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu
ja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä
silmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen
joku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle
rauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei
uudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan
pinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten
kallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat
hänet pian pois."
"Pian?" virkkoi äiti hymyillen. "Tiedän kyllä että hänet päästetään
pian vapaaksi!"
"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti.
Ja nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet
aikaanne."
Hän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin
tuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa
samalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä
sinisistä silmistään.
"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!" virkkoi äiti, syvällä
huokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat
säännöttömän parran peittämät.
"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan!
Tiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta
kaikille: teillä on jalo sydän", virkkoi vähävenäläinen, keinuen
tuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.
"Ei, minä rakastan teitä erilailla!" väitti äiti. "Jos teillä olisi
äiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen
poika."
Vähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin
käsin.
"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.
"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja
tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka
hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.
Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät
suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja
paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole
enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule
iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista
kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille
tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"
Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan
kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi
vastakaikua äidissä.
"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä
äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena
sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus!
Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin
mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin
kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni
eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen
asiaan -- ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä
ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä
aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän
jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että
hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin -- ei niinkuin vaimoa
kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan.
Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului
ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita
seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea
ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä -- olemme samasta kylästä
kumpikin -- ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta
miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui
tälle -- olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen
-- kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty
minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä
suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"
Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui
eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli,
käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut
valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli -- sillä jos hän
hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen
tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.
"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme
sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te
murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät
kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan,
ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret
tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat
seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa
heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he
uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä -- enkä voi rakastaa heidän
tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"
"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois
hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa
mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi
hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä.
Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky
äidillisyyteen!"
"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää
tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties
rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän
tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään
minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."
"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois
hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa
häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin?
Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel -- hän ei
voinut, eikä hän tahdokaan!"
"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti,
kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen
kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"
"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla
äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"
"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa,
se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on
erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen
pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun
silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla
kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin
katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No
niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että
te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan
elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden.
Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin
kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta
kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä
minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä
vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden
voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja
on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni
vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen
itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."
Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi
hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena
ja ajatuksiinsa vaipuneena.
"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin!
Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran
kirjoitti hän näin:
"'Ken syyttömänä katuu,
totuutta eloon auttaa.'
"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi
totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän
ilmoitti totuuden!"
"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni,
enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin
aina yhtä asiaa -- kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta,
jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea.
Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat
lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää
kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."
Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja
kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi
äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka
lämmitti hänen mieltään.
Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:
"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen:
Vyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi.
Isänsä istuu vankilassa -- epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus
näkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa
silloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä
toveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta
hän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua."
"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas",
virkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.
Kun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin
hänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa:
"Oletteko nukuksissa, Andrjusha?"
"En, miksi niin?"
"Ei mitään! Hyvää yötä!"
"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;" vastasi hän lempeästi.