Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta
päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä
täynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse
vei pääasiallisia ruokatavaroita torille.
Työmiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä
lähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: "Oletteko ruvennut
kauppiaaksi, Nilovna?"
He lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian
päästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset
täyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin
muutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä
jälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat
katselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa
Isai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: "Jos minä olisin
kuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!"
Tämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä
kouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin,
kesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.
Hän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat
pieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän
näköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä
joka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä
naurua.
Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi
käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.
Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia
kirouksilla ja sadatuksilla.
"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.
"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me
menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi
kolmas, päästäen julman kirouksen.
"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä,
yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi
vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."
"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja
laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä,
hävyttömät roistot!"
Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää
väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille
panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat
isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat
he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"
Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi
hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on
vangittu."
Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat
niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen
hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen
hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä
huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen
viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.
Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla,
auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa.
Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja
epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa,
tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä,
ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut
vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.
Ikkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen
kuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne
vesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.
Kuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös
ja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja
ensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton
lihominen.
"Hyvää iltaa!" virkkoi äiti, "olen onnellinen saadessani vieraan
tänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä
pitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?"
"En, minä olin vankilassa", vastasi tyttö hymyillen. "Jegor
Ivanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?"
"Luulisinpä hyvinkin muistavani!" huudahti äiti. "Jegor Ivanovitch
ilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en
tiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit
siellä telkien takana."
"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin
Jegor Ivanovitch tulee!" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.
"Sinä olet läpimärkä!"
"Olen tuonut lentolehtiä."
"Anna ne tänne, anna ne minulle!" huudahti äiti kärsimättömästi.
"Heti paikalla", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli
sitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko
ohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne
ylös nauraen ja sanoi: "Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut
niin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko
jalkaisin?"
"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka
oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että
tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.
"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja
siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!"
virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.
"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin
laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?"
Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä
alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.
"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy
uskollisena itsellensä."
"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.
"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän
vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."
"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää
vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."
"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän
alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin,
istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse,
ennenkuin vastasi:
"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista
kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen
tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa.
Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta.
Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme
salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se
kuivettaa aivan sydämen!"
"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän
siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen
liioin?"
"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.
"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä
purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä
esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:
"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää
jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"
Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti
säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti:
"Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä
kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te
riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"
"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.
"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on
Jegor."
Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.
"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä,
kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"
Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti
pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.
"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan
saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että
hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan
päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei
ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."
"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään
peräkkäin?" kyseli äiti ihmeissään.
"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi", vastasi tyttö
stoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä
vastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.
"Entä jos olisit kuollut?" kysyi hän uudelleen.
"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?" virkkoi tyttö tyynesti. "Hän
pyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa
loukkausta, ei koskaan!"
"Ni-in!" virkkoi äiti hitaasti. "Täällä löytyy naisia, joita on
loukattu koko heidän elämän ikänsä."
"Minä olen purkanut itseni!" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. "Onko
samovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!"
Hän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: "Omalla isälläni
oli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi
hänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä,
sillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä
eläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta
herättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon
vartija, Voskresenskin kylässä."
"Oletteko Ivanin poika?" huudahti äiti.
"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?"
"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!"
"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?"'
"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja."
"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin
tutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!"
He seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen
toisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi
valmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.
"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa
entisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä."
"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni
tällä tavoin talossanne!" virkkoi Sashenka. "Mutta kello on jo
yksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi."
"Minne? Kaupunkiinko?" kysyi äiti ihmetellen.
"Niin."
"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt.
Jää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme
täällä."
"Ei, minun täytyy mennä", virkkoi tyttö koruttomasti.
"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä.
Olisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna."
"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?"
"Yksin", virkkoi Jegor nauraen.
Tyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi
sen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.
"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en
voisi. Minua peloittaa!"
"Häntä peloittaa myös", virkkoi Jegor. "Eikös teitä peloita, Sasha?"
"Tietysti!"
Äiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä:
"Miten omituista --"
"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri", keskeytti Jegor häntä.
Kun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä
hiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi
Sashenka: "Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa
hyvä." Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi
matalalla äänellä: "Saanko suudella teitä?"
Äiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.
"Kiitos!" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.
Palattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät
lumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.
"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?" kysyi Jegor. "Hänellä
oli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla
teevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama."
"Kyllä, kyllä muistan", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen.
Hän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui
vaikeroiden: "Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?"
"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä", yhtyi Jegor. "Vankila on
huonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi.
Sitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää
kuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka
muistuttaa keuhkotautista."
"Kuka hän on?"
"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri
roisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te
tiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin."
"Ketkä?"
"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole
voineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja
päinvastoin." Jegor nauroi.
"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei
koskaan puhu mitään itsestään."
Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen
vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän
olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."
"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä
täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun
kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun
minussa on tuo hengenahdistus."
"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään,
mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun
ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan
muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen
kulmakarvojansa hyvin alas.
"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on
palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi
ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se
hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan
kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty
meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi
joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse,
odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui
Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa
vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa
naimisissa, on hyvin huonoa -- epämukavaa miehelle, epämukavaa
vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla
myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta
saattoivat hänet hautaan."
Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä
kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän
oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia
ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja
Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen,
ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka
oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.
Mutta palatkaamme asiaan.
Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä
millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi
tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa
yksityiskohdissa.
Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa
synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi
omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka
vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten
alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa
kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi
vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja
mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön
tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine,
päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö
kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä
ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa,
rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa,
kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä.
Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset,
kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet
kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.
"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor
hymyillen.
Äiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön,
mielensä kukkuroillaan katkeruutta.
Aamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: "Entä jos vangitsevat teidät
ja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat.
Mitä te sanotte?"
"Sanon mitä se teihin kuuluu!" vastasi hän hymyillen.
"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!" vastasi Jegor
vakuuttavasti. "Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille.
He tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin
kauan."
"Minäpä en virka sittekään!"
"He panevat teidät vankeuteen!"
"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen
kelvollinen", virkkoi hän huoaten. "Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee
minua? Ei kukaan!"
"Hm!" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. "Hyvän ihmisen
pitäisi hoitaa hyvin itsensä."
"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä",
vastasi äiti nauraen.
Jegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli
hänen luoksensa ja sanoi: "Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa
teille!"
"Se on työlästä jokaiselle", vastasi äiti, tehden liikkeen
kädellään. "Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee
helpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän
ainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää."
"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että
jokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!" virkkoi Jegor juhlallisesti
ja totisesti.
Äiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.