Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja
alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää
vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin.
Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan,
itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat
loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään
väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot
ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä
mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen
rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden
tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että
hän etsii totuutta.
Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän
seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden
olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine
kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että
hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.
"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.
Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin
matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui
sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois
parrastansa.
"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.
"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.
"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun
luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot -- niin
tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet
minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan
taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja
katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi
tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."
"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten
seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"
"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.
"Teidän kaikkien!"
"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat
koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja
täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa
itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä
seisomasta aivan toistemme vieressä."
Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa
valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.
Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt
valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan
myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui
hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää,
niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli
hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen,
hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten,
voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset
kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän
innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli
mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut
käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.
Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen
ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman
vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan
hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan
tarpeetonta ja vailla tarkotusta.
Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte
toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä
peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään,
epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan
hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.
Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot
olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun
hatun varjoon.
"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot
synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.
"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.
Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja
röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha
tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää
iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"
"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor
Ivanovitch?"
"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista
päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa
silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin
teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet.
Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän
hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä
natinaa.
"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.
"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov
miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.
Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai
on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"
"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.
"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka
lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä
ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo
hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on
hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan.
Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"
"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.
"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi.
"Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra
tässä, esimerkiksi."
"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.
Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.
"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.
Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen
rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska
ovat vanginneet niin monta."
"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me
onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään
aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me
lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat
santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa,
ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan
vankeudessa."
"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti
pelästyneenä.
"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella
äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain!
Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt
on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel
jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo
santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että
hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."
"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt
on tehtävä?"
"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!"
kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa
työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös
pelastaaksemme toverimme!"
"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen.
"Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti.
Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"
"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle",
virkkoi Samoilov.
Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän
voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No
niin? Mitä meidän pitää tehdä?"
Samoilov oli valmis vastaamaan.
"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"
"Tunnen kyllä. Niin mitä?"
"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen
kirjallisuutta."
"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.
Äiti teki kieltävän liikkeen.
"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne
tulevat minulta, tästä talosta -- oh, ei!"
Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella
ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle!
Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa
ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni;
minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa
tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"
Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän
varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin
huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan -- Pavel Vlasov
on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka.
He saavat sen nähdä!"
Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti
kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista,
ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää -- erinomaista!"
"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä
onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.
"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.
Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä
ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen
poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi
hän vapista onnesta.
"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että
hänellä on hyvä äiti."
"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi
Samoilov hymyillen.
Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että
olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen
tietää."
"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor,
osottaen Samoilovia.
Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä
auttaa!"
Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan
puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä
alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."
"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee,
ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana
miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme -- jota emme
löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme
kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen
ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."
"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen
myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.
"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on
asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset
-- ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön,
alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin
sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."
"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen.
"Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"
"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten
miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."
Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle,
alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta
rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka
Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet
hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä.
Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen
läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä
elämässä.
Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse.
Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti
häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.
"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää
toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta?
Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään
vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he
ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta
hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He
eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä.
Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä
keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni
kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne
nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut
haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka
vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa.
Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen
kanssa eläminen on vielä tukalampaa."
"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne",
yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.
"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen,
nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.
"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa
minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen
pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen
kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat
niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä
sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä
kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu.
Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä,
rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä
kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy
sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä
vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea
kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä
pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan
äkkiä!"