Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten
huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli
ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla
suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja
katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni,
sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä
minullekin, sillä -- --"
Ja hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen
puolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen
ystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän
asian itse.
Vähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta,
vakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti,
ja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli
jokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi
jonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki
ihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.
Vlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti
kaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui,
riemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.
Pavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa
"Mutainen penni" alkoi painosta ilmestyä.
Tehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi
koko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin
peitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain
hyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo
kuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä,
mietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan
siitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille
kuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien
yleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden
kopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa
suon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he
kieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat
vapautetut tästä uudesta verottamisesta.
Pavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden
veron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään
tästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni
vanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja
kertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.
"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun",
virkkoi Sizov, puhuen vakavasti, "olemme puhuneet asiasta keskenämme,
ja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te
olette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka
oikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme
kustannuksella?"
"Ajatelkaahan!" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa,
"kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää.
Kolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo
ruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?"
Pavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita
tehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät
pois katkeralla mielellä.
Äiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: "Nyt,
Pasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta
noutamaan."
Mitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Muutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: "Ole hyvä, äiti, ja mene
viemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla."
"Onko se jotain vaarallista?" kysyi äiti.
"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy
joutua ensi numeroon."
"Lähden ihan paikalla", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.
Tämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän
oli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän
kenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.
"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha," virkkoi hän. "Sehän on täydellistä
ryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?"
"Aivan niin", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.
Hän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta
onnellisena.
"Tapasin Sashenkan", virkkoi hän pojallensa. "Hän lähetti sinulle
terveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen
mies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua."
Ei maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti.
Mutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena,
iloisena ja hengästyneenä.
"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua
hakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin
kukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!"
Pavel alkoi pukeutua hitaasti.
"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!"
"Minä lähden myös", selitti äiti. "Sinä et voi hyvin, ja -- mitä he
tekevät siellä? Minä menen myös."
"Tule", virkkoi Pavel lyhyesti.
He kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti
nopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain
suurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia
keskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme
tunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka
survoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli
käännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi
tai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan
päällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän
päälle; miehet huuhtoivat käsillään.
"Vlasov tulee!" huudahti joku.
"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!"
Paveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi
jälemmä yksin.
"Hiljaa!" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin
ääni:
"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta.
Meille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin
muutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta
kuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!"
Sanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan
vastakaikuun:
"Se on oikein! Hyvä, Rybin!"
"Hiljaa! Piru teidät periköön!"
"Vlasovalaiset tulevat!"
Äänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan
jyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien
läiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen
käsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla
pistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt
purkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä
rinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän
suustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa
olleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin
ja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa
vasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi.
Tomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa
leimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten.
Silmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.
Pavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä
kaikui:
"Toverit!"
Äiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän
tunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.
"Mihin matka, vanha vaimo?"
Hän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän
ei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja
kyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen
haluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan,
johon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui
hänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton
halu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä
kansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.
"Toverit!" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. "Me
olemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita
ja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä
voima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti."
"Siinäpä se!" huudahti Rybin.
"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä
elämässä."
"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä
ihmisinä? Ei kukaan!"
Pavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti
ja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään,
sulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se
katseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi
hänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.
"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki
tovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti
toisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla -- toivolla taistella
oikeuksiemme puolesta."
"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.
"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat
eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta;
useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.
"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.
"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen
äitiä olkapäälle.
"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät
meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy
ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien
ja kaikki yhden puolesta -- se on meidän lakimme, jos tahdomme
musertaa sortajamme."
"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!"
Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.
"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi
Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."
Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui
edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa
hänen tulla! Antaa hänen selittää!"
"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"
"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"
Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös
poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen
kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja
olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä
ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten,
kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja
valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas
väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin
heidän joukostaan.
"Lähettiläät!"
"Puhukoon Sizov!"
"Vlasov!"
"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"
Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän
kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului
matalia ääniä joukosta:
"Täällä hän tulee itse!"
"Isännöitsiä?"
"Ah!"
Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta,
pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.
"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä
lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian
tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä
katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän
astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa
teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa
väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat
he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta
menettelystään.
Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen
kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista
ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein
ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen.
Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä
kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"
Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti
lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.
"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen
hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja
Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä
peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."
"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.
"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja
lujasti.
"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun
ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se
niin?"
"Niin on!" vastasi Pavel.
"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.
"Olen aivan samaa mieltä!"
"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.
"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen
päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi
katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja
sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte
älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"
Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla
kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"
"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti
päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"
Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja
katsomatta kehenkään.
Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.
"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.
Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää
itse työhön!"
"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät
kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.
Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs
murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi
kadota näkyvistä.
"Puhukaa hänelle!"
"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"
Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies,
mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä
kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"
"Niin, Vlasov, mitä nyt?"
Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä
ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän
luopuu tuosta kopekasta!"