Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja
viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu
jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä
oikeana sankarina.
"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.
Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.
"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän
on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia
silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja
polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa.
Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua
sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään,
mutta minä säästyn aina."
Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi
tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja
katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun
koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi
-- minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että
hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa
yhdellä kertaa!"
"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo
ettet hyökkää!"
"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi
tappelemisesta?"
"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.
Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee
kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."
Pavel vaikeni.
Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin
astui sisään.
"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he
toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani.
Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä
äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"
Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen
paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen
vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora
vartalonsa herätti luottamusta.
Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas,
silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli
Pavelia hyvin tarkkaan.
"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin
alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti
kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme
melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä
yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos
ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla.
Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun,
kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."
Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka
voitti luottamusta.
"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä
kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy
kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"
"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin
katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.
"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut
yksin."
Pavel hymyili, samoin teki Rybin.
Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen
sanoillensa lainattu mitään huomiota.
"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on
ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"
"Niin on."
"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi
selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies
puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee
aatteensa siinä muodossa."
Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.
"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin
mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän
aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli
ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne.
Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me
teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku
päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin
mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on
ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun,
Pavel?"
"Luotan, minä luotan teihin!" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.
"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen
kaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka,
marssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen
matkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän
mestareita, ei, sitä he eivät ole."
Äiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä
miellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja
puhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti
kohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada
keskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: "Kenties haluatte
jotain syödä?"
"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette,
Pavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?"
Pavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen
kätensä selkänsä taakse.
"Se kulkee hyvää latua", vastasi hän. "Nytkin juuri, esimerkiksi, toi
se teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme
koko elämämme -- kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän
joka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään
toisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty
meille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse
meidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se
itse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki
ajattelemme juuri siten miten elämme."
"Totta, totta. Mutta odottakaahan!" Rybin keskeytti hänet. "Ihmisen
pitäisi uusiutua -- sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi,
vie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet
hänen päälleen -- ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän
käypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta
vuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin
voisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!"
Pavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista,
hallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa
työväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi
sormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson.
Silloin tällöin huudahti hän lyhyesti: "Niin!"
Ja kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: "Te olette niin nuori. Tunnette
ihmisiä niin vähän!"
Pavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: "Älkäämme puhuko
nyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen
ajatukset ovat todellisempia."
"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös
ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."
Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja
kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen
katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen
sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui
että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta
kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut
enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte
jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä
tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä
jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha
nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta
pois."
Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa
vapisivat.
"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja
ystävällisesti.
"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä.
Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha
leikkaamaan poikki siteenne."
"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta,
johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat
rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia
toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."
"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää
sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat
kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että
jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen
vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa.
Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan
petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme.
Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet!
He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he
ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."
Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana
kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa
mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä
näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä
tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja
täytti kauhulla hänen sydämensä.
"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti,
pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen
kuuntelemiseen. En voi!"
Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa:
"Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on
sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."
"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel
vakuutuksella.
"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa
voimia, eikä pää, sanon teille."
Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti
ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin
vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa
vihaa.
"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen
hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän
myös on tullut -- hän on ollut välttämätön!"
Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä
tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän
katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani!
On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda
jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen,
joka on kaikkien kansojen ystävä."
"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"
"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois
minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala
ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän
ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin
paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän
tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten
toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän
tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin
ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko
minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"
Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat
takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa
temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia
natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut
hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului
kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä,
aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.
"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala
on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan
polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta
ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."
"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.
"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se
juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet
itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja
mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se
tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen.
Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja
kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät,
kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."
Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.
Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat
läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus:
"Aivan niin."
Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla
katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä
on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun
kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on
parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista,
jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa
heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko
elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että
kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti
kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen
itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä
ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se
tekee työtä."
Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat
he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti,
seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus
näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen
talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet
sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät
kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että
he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät
kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä
jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat
jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja
kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.
He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia
tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet
niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois
korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei
hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.
Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle
vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja
kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan
kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee
leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen
sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua
sitä näyttää."
"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä",
huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon,
samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta
ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään
kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat
silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä
kärsiä."