"Meidän pitäisi se tehdä!"
"Työlakkoko?"
"Yhdestä kopekasta?"
"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"
"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"
"Ja kuka on tekevä työn?"
"Onhan niitä aina toisia!"
"Ketä? Judaksia?"
"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä
kopekkaa hyttysille!"
"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"
Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut
nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti
toistensa kanssa.
"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen
Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla
liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä
seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et
kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"
Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen
häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä
näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon
jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat,
jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi
toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon
menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja
kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.
Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa.
Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän
asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän
itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli
puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin,
näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä
vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän
oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan
sentähden havainnut sen kauneutta.
He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä
ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen
korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä!
Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen
sopukkaan!"
"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi
Pavel matalalla äänellä.
"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei
tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki
hyvin pian. Siinä on juuri pulma."
Sizov puheli sitte äidin kanssa.
"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi
kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme
polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on
uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä
pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän
laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle
kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei
eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta,
veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät
jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni
matkoihinsa.
"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole
mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin
täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua
edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi
-- agitaattoriksi -- niin juuri! -- ajattelen että sinä olisit tullut
ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"
"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.
"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin
kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.
Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut
jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli
kadottanut.
Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan,
ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa -- pihalla
ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri
käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti,
nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti
seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa
kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään,
mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa
hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta
ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä,
kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin,
kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.