Sissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi
tämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin
kotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo
myöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla,
puoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä
nousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen
oven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi
lensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin,
ilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: "Kuulen kannuksen kilinää kadulta!"
Äiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla
käsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: "Pysykää
vuoteella, äiti, te ette voi hyvin."
Etehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja
koputtaen siihen kädellään kysyi: "Kuka siellä?"
Pitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi
santarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin,
ja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: "Ähä, ette tainneet odottaa
ketään?"
Nämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset,
mustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan
viereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen
kasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: "Tämä on hänen
äitinsä, teidän ylhäisyytenne!" ja viitaten kädellään Pavelia kohti,
virkkoi hän: "Ja tässä on hän itse."
"Pavel Vlasov?" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel
ääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: "Minun
täytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!"
"Kuka siellä on?" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.
"Nimenne?" Äänensä kuului toisesta huoneesta.
Kaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja
Tveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka
tummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä:
"Hyvää iltaa, Nilovna!"
Äiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen,
ikäänkuin rohkaistakseen itseään: "Mitähän tämäkin oikein lienee? He
tulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat --"
Huoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti
kenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin,
joiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja
pois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi
muuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle.
Eräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain
rokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen
pienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin.
Vähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen,
hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.
Koettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten
tavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna,
joka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä
kopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.
Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli
sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa
äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi
laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit
huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala
kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"
Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa
ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat
upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen
katseensa.
Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:
"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"
Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi
äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita
huomaavaisesti.
Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli
silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa
selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja
kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän
suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt
sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut
puhjeta auttamattomaan huutoon.
"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös
laattialta!"
Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte
upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen
läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."
Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja,
kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.
"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti
hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.
"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?"
"Minä", virkkoi Pavel.
"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?"
"Minun ne ovat", vastasi Pavel.
"Vai niin!" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän
ratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle,
ja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: "Oletko Andrei Nahodka?"
"Olen!" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti
kätensä ja veti häntä hartioista takasin.
"Hän erehtyi; minä olen Andrei!"
Upseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: "Olkaa
varoillanne."
Hän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen
kuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi
narisi hänen askelensa alla.
"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta
rikoksesta?" kyseli upseeri.
"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä
kutsuivat santarmit minua herraksi!"
Upseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi,
näyttäen valkoisia hampaitaan: "Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin
juuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka
levittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla?
Mitä?"
Vähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri
sanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt
ääni kuului uudelleen:
"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!"
Seurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin
arpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi
pystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas
katseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.
"Viekää tämä koira täältä ulos!" virkkoi upseeri.
Kaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet
törkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti
laattiaan, huutaen: "Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!"
Poliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: "Ei siellä ulkona ole
mitään. Olemme hakeneet kaikkialta!"
"Niin, tietysti ei!" huudahti upseeri nauraen. "Tiesinhän sen! Täällä
on kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään."
Äiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla
noita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen
ilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa
kohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista
henkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.
"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet",
ajatteli hän.
"Minä panen teidät kiinni, _herra_ Andrei Anisimov Nahodka."
"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.
"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla
tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko
lukea tahi kirjoittaa?"
"Ei", vastasi Pavel.
"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi:
"Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"
Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus
valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän
oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui
matalaksi.
"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette
vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat --"
"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.
"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten
väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.
"Odota hetkinen, Pasha!" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja
kysyen upseerilta: "Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?"
"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!" kiljasi upseeri, nousten.
"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!" komensi hän, ja alkoi lukea
ääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.
Nikolai tuotiin sisälle.
"Hatut pois!" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.
Rybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä
selkään: "Älä kiihoitu, Äiti."
"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?" kysyi
Nikolai.
Upseeri asetti paperin pöydälle.
"Allekirjoittakaa", virkkoi hän lyhyesti.
Äiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen
kiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa.
Silmänsä täyttyivät kyynelillä -- polttavilla loukatun voimattomuuden
kyynelillä -- sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut
kaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina
vuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä
kalvavan maun.
Upseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa,
huomauttaen: "Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää
varanne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!"
"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän
kyllä sen tietää!"
Upseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli
kiiltävä lukko.
"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!" virkkoi hän kääntyen
poliisikomisariuksen puoleen.
"Tottelemattomia roistoja!" mutisi poliisikomisarius.
"Mars!" komensi upseeri.
"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!" virkkoi Pavel lempeästi,
matalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.
"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!" rähisi upseeri.
Vyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa
ja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen
silmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot
säteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin
äidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.
"Jumala muistaa rehellistä ihmistä", kuiskasi hän.
Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja
heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä.
Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja
virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja
rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.
Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa,
astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut
laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:
"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti --
niin! He jättivät minut jälelle."
Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä,
kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä.
Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"
"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin -- heille
on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"
"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti,
heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti
sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa
pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän
halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."
"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi.
"Poimikaamme nämä ylös!"
Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan
silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa,
katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"
"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa -- hyvin vaikeaa kärsiä!
Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."
Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten
lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti,
virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen -- he vievät kyllä vielä
sinutkin!"
"Niin tekevät!" vastasi hän.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka
kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta
sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä
siihen pahempaa."
Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi:
"En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"