"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.
"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman
sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä:
"Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."
"Se on jo nyt minulle kyllin kova."
"Niinkö?"
"Niin."
Tuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia
sekunteja.
"Hm!" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. "Tästä on leikki kaukana."
Äiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.
Aamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja
miellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja
laihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew
Stepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä
ehdottomasti ja tietämättänsä:
"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä
pian aikaa vilustut."
"Maksupäivänä, äiti", virkkoi hän hymyillen, "ostan itselleni uudet
saappaat." Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa,
lisäsi hän: "Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et
tahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma."
Äiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon
suloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä
sanat lähteneet hänen huuliltaan.
Kylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä
musteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin
hyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa
ja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun
valvomaan omia etujansa.
Vakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat
kauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti:
"Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada
naamansa mustiksi."
Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä
julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki
totta!"
Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta,
virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"
Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman
niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä
tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."
Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi
kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.
Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä,
joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen
kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä,
nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion,
jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä
tungettelemisellaan.
Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki
kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin
eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa
sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa
heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.
Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle,
ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa
varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan!
Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin
Maxinin ja Vyesovshchikovin --"
Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen
pahaa ennustavaksi rääkynäksi.
Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti
hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat
molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä
urkkimassa.
"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille
mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"
Samassa katosi hän.
Äiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa,
ja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa,
kohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja
kierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin
luokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet
ikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata
kättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa
uutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja
naamansa kalpeni.
"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!" mutisi hän.
"Mitä meidän on tekeminen?" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois
kasvoistansa vapisevin käsin.
"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö", vastasi Fedia, pyyhkäisten
terveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.
"Mutta tehän itse pelkäätte!"
"Minä?" Hän punastui ja hymyili hämillään. "Niin hm -- Minut
valloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy
saada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää
nyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään."
Palattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä
rintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen
uniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön.
Hän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää
kotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena
penkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän
värähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen
palasivat tehtaasta.
"Tiedättekö?" huudahti hän liikahtamatta.
"Tiedämme kyllä", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. "Pelkäätkö,
äiti?"
"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."
"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä
ollenkaan."
"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.
"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta -- en koko aikana -- minä olin
--"
Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä.
Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle
kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.
"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan
häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet,
harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa,
tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He
katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on
kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän
naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina
ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi
ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät
sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa
kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä
kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut
vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan.
Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle
sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää
väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet
kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän
takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin
tänne -- heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte
päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."
"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.
Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti
piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset
ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä
molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"
"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."
Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen:
"Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa
maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen
menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset
eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa,
estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa.
Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan,
se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus
vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä
särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt,
että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa
edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."
Puheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin
huomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen
loistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin
omituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.
Äiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: "Suokoon jumala
sinulle onnea, Andriusha!"
Vähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen
sen ääreen kantapäilleen ja mumisi: "Jos hän antaa minulle onnea,
niin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä
hankkia."
Hän alkoi viheltää.
Pavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: "He eivät löydä
niitä!" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella,
lisäsi hän: "Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että
talossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä
tehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään
pahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen
kaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?"
"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!" vakuutti äiti
hänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa
hillitsemään, huudahti hän: "Toivoisin että he tulisivat pian, ja
kaikki olisi ohitse!"
Mutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi
kiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa
vuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.