Ihmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla
raoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin
tällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte
livistämään tiehensä.
Kerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha
mies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän
kaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia.
Terävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja,
kilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä
rauhallisen "kaniinin silmiksi".
Samalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella
Vlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.
"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän
poikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka
juuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi,
sitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä
paljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on
perhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne,
naittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan
vahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää
aivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan,
ja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa
jumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat
salassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen
vuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua
ihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn?
Onko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä
kirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut
salaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen
harhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä."
Kohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen
sitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään
hämmästykseen.
Vlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa
tehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle:
"Katsokaa poikanne perään Pelagaja!"
"Mikä nyt on?"
"Ihmiset puhuvat!" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä.
"Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne
muodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit
-- lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys --"
"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!"
Äiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa
äänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.
"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!" virkkoi äiti.
"Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon
työmiehiä, eikä kukaan teistä juo -- mutta te vaan ette lainaa heille
huomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa
olevia naisia käy luonanne."
"Niin, tietysti!" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.
"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!" virkkoi
vähävenäläinen huoaten. "Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille
tytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi
saamaan luunsa murskatuksi?"
"Nähkääs", virkkoi äiti, "he näkevät kurjuuden edessään, he
käsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta
valintaa!"
"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa", huomautti Pavel, "muutoin he
kyllä voisivat keksiä jotakin muuta."
Äiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.
"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä
kokouksiinne?"
"Se ei käy päinsä!" vastasi poika kuivasti.
"Mitähän, jos koettaisimme?" virkkoi vähävenäläinen.
Lyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:
"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut
menisivät naimisiin, siinä kaikki."
Äiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi
että yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin
esim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki
häntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.
Kerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen
yhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa
ohkaisen väliseinän lävitse.
"Tiedäthän, että rakastan Natashaa", virkkoi äkkiä vähävenäläinen
hillityllä äänellä.
"Tiedän", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Niin!"
Äiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen
avojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä
kuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:
"Ja onko hän sen huomannut?"
Pavel vaikeni.
"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.
"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt
tulemasta kokouksiimme."
Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja
uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja
jos sanon sen hänelle?"
"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.
"Että olen --" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.
Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.
"Ja miksi?" keskeytti Pavel.
"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen
hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'
Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.
"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"
Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.
"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä",
virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua --
en usko sitä -- mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin.
Sangen mieltäkiinnittävä yhteys -- sivistynyt ja työmies! Lapsia
alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti.
Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon
suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä
molemmista olemattomat henkilöt!"
Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla
äänellä:
"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene
mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi
tie."
"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta
elää ehyttä elämää -- koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla --
muistatko?"
"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä?
Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy
meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa -- kaikkityyni, veli!"
"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.
"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"
Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja
tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:
"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"
"Kysyin, mikä muu on keinona?"
Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea
uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli
valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti
vielä enemmän poikansa puolesta.
"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.