Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet
rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka
lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka
kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin
kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä
ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.
Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä
ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja
väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta
hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin
jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi
ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:
"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista,
Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää,
ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin --
noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas
itsestään.
"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette
jättäneet oman perheenne ja kaikki --" Hänen oli mahdotonta lopettaa
ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja,
kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui
laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki
leikiksi.
"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas.
"Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni -- ja
juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni -- onneton, kurja olento -- meni
naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas,
korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on
vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha,
aivan kuin pieni hiiri -- hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia
ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni -- omaa
äitiäni!"
"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.
Tyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: "Oi, ei! Usein tunnen
suurta iloa, suurta onnea!"
Kasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä
äidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan
aivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa:
"Jospa tietäisitte -- jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa
työtä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!" huudahti hän
vakuutuksella.
Melkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös
laattialta virkkoi hän vaikeroiden: "Minä olen liian vanha siihen --
typerä ja vanha."
Pavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä
kiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui -- laihemmaksi ja laihemmaksi.
Äidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen,
kävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko
käytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.
"Taivas suokoon!" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa
vaimona, hymyili hän mielessään.
Milloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja
myrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään
edestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla
äänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän
kiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov
kiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat
Samoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina
Ivan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset,
joka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan,
tai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen,
matalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi
kammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla
äänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.
Toisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin
jostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi
silmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla
äänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin
jostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita --
perhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja
lihasta -- kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään;
ja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden
pahantarkoituksen rahvaalle.
Äidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta,
jossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa
elämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa
se välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että
se herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman
luonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään
ympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja
kätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko
käden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan
kädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.
Uusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin
muodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti
suuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja
liikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat
kulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen
suoran nenänsä hienot sieramet.
Hän oli ensimäinen, joka sanoi: "Me olemme sosialisteja!" Kun hän sen
lausui, oli äänensä luja ja rohkea.
Kun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä
tytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa.
kovaa ja päättävästi: "Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden
elämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo
vastaanottaa palkintoa."
Äiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui
hänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että
tilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat
vannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi
murhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi.
Eikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä
nimitettiin sosialisteiksi.
Kun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:
"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?"
"Olen", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten
aina. "Kuinka niin?"
Äiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: "Niinkö,
Pavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden."
Pavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja
virkkoi myhäillen: "Me emme tarvitse sitä tehdä!"
Hän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti
katsoi häntä kasvoihin ajatellen: "Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa;
hän on kykenemätön pahaan!"
Ja tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla
tuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui
yhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle
käsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun
hän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.
Kerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön
piirre: "Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän
komentaa sinkauttelee! -- Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää
tehdä näin!"
Vähävenäläinen nauroi ääneen.
"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä,
Pavel?"
Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään:
"Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei
edes pumppaamalla!"
Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa
punastuivat.
"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei
ymmärrä että hänen pitäisi --"
He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei
ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista
jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel
hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä
katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei
miellyttänyt äitiä.
Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja
kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen
poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey
Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia,
unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa
päiviä omassa nuoruudessaan.
Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja
iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet
ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli
surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti,
miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa
kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja
mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.
"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla",
virkkoi Vyesovshchikov synkästi.
Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa,
huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän
talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"
Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki
hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat
he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät
illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa
aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.
"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.
Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen
riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat
mehiläiset kukasta kukkaan.
"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy
mennä pois täältä pian."
"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.
Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän
kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen
taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa,
hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa
hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen
porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan
vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis
ja salaperäinen.
Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen
luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette
tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"
"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen
puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.
"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä
tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."
"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se
minua."
Ja vähävenäläinen muutti heille asumaan.
Pieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin
joka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui
uhkaavasti heidän päänsä päällä.