"Hänkö myös. Onko se mahdollista?" ihmetteli äiti miettivästi, ja
oli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen
kouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.
Nyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia.
Yhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov.
Toinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli
hänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.
Vihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän
tunnusteli tehtaan työmiehiksi.
"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!"
virkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.
"Kenties hakisin viinaa", esitti hän, tietämättä miten osoittaa
kiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.
"Ei, emme sitä tarvitse!" vastasi hän riisuen takin päältään ja
hymyili hänelle herttaisesti.
Äkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja
ehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.
"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?" kuiskasi hän.
"Juuri sellaisia!" vastasi Pavel ja astui kamariin.
Hän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä
miettivästi: "He ovat aivan kuin lapsia!"
Kun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi
istumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan
istumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.
"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti", virkkoi Natasha.
"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja", lisäsi vähävenäläinen.
"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää --"
"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!" puheli äiti kaataessansa teetä.
Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.
"Mikä nyt on, äiti?" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.
"Mitä?" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät
tähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: "Minä tässä vaan puhelin
itsekseni."
Natasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi:
"Kiitoksia teestä, äiti."
"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää", tuumi hän itsekseen. Katsoen
poikaansa hän kysyi: "Enkö minä ole tiellänne?"
"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?"
vastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella:
"Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä;
jalkani ovat aivan kohmettuneet."
"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!" huudahti äiti touhussaan.
Juotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti
tukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta
kuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä
laseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan
tytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin
ohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko
raakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja
kivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului
sadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä
että mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian
hän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita,
heidän ja poikansa huomaamatta.
Pavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen
heistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse.
Tuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa
taapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein
katsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa.
Vähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi
katsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä
kuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui
tuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä,
ja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana
kuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti
kiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä,
messinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku
Somov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut
kuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä
koukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili
hajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin
kanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen
nuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän
käänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja
lyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas
lattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.
Huoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän
omituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut.
Häneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui
teekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista
illanvietoista hänen nuoruudessansa -- nuorten miesten raakuudesta,
joiden henki aina haisi viinalta -- heidän karkeista kompasanoistaan.
Hän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli
hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä
sydämessänsä.
Eteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän
tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää
vasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: "Tahdotko tulla
muijakseni?"
Hänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi;
mutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja
hengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin
voimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.
"Älä yritäkään!" ärjyi hän. "Vastaa minulle! Mitä?"
Mutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.
"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet
mahdottomasti mielissäsi!"
Joku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: "Lähetän
luoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina."
Hän teki niin.
Äiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.
"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka
heidän pitäisi elää!" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön
ääni huoneesta.
"Aivan niin!" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.
"Mutta minä en sitä hyväksy!" huusi Somov. "Jos aiomme edistyä,
täytyy meidän tietää kaikki."
"Totta, totta!" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.
Nyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin
tulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät.
Kaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä
käyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin
tuttuja.
"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi", päätteli hän
itsekseen.
Natashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli
kaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi
henkilö kohtelee lapsia.
"Odottakaa, toverit", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja
kiinnittävät silmänsä häneen.
"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa.
Meidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset
jotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan
jokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän
täytyy tietää koko totuus, koko petollisuus."
Vähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen
sanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan
työmies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän
kolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.
Kun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: "Onko
vatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?"
"Ei!" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen.
"Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka
istuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me
näemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että
me emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset
konsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme
palvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä
meitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että
henkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä."
Äiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa
paisutti hänen poveansa -- kuinka jalosti hän puhui.
"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset,
mutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa",
virkkoi vähävenäläinen. "Meidän pitäisi rakentaa silta tämän
märänneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on
meidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!"
"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa
sormeansa", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.
"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme
tappeluun asti!" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.
Oli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä
läksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies -- joka taas ei
miellyttänyt äitiä.
"Hm! kuinka he kiiruhtavat!" ajatteli hän, nyökäyttäen heille
kylmänlaisen hyvästin.
"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?" kysyi Natasha.
"Tietysti", vastasi vähävenäläinen.
Kun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle:
"Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa
muutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?"
"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat", vastasi Natasha
hymyillen.
"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi."
Natasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen
katseensa loukkasi äitiä.
"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman
muuta tarkoitusta."
"Kuinka hyvä te olette!" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen
pikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.
"Hyvää yötä, äiti!" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä.
Hänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.
Äiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.
"Iltamme oli onnistunut", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä
nyykäyttäen. "Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt
levolle, jopa on aika."
"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa."
Hän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen
miellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin
hyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.
"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä
hyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti,
mikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?"
"Opettaja", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.
"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi!
Kuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen
sukulaisensa?"
"Moskovassa", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. "Näetkös, hänen
isänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon
omaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan
näitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja
häntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa -- ja nyt
hän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin."
Äitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä
poikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: "Onko hän menossa kaupunkiin?"
"On."
"Ja hän ei pelkää?"
"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.
"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua
minun kanssani."
"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna,
emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."
Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä
ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on
vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai
kuinka?"
Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi
kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi
rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä:
"Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin
odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."
Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun
pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.
"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella
sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle.
Olet väsynyt. Hyvää yötä."
Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja
armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten
katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se
seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia
lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.
"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet
alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti
hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä
poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja
vakuutuksella.
Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä
etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon
poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne
tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja
syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni
jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän
eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla
puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat
värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana
etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.
"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä
ja epäselvän pelon kauhusta.