Taas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä
toisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel
valmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: "Minä odotan
muutamia vieraita meille lauantaina."
"Mitä vieraita?" kysyi äiti.
"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia."
"Kaupunkilaisia?" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän
nyyhkyttää.
"No mutta äiti, mitä tämä on?" huudahti Pavel tyynesti. "Minkätähden?"
Kuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: "En tiedä,
mutta minusta tuntuu niin pahalta."
Pavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi:
"Pelottaako teitä, äiti?"
"Minua peloittaa", myönsi hän. "Nuo ihmiset tuolta kaupungista --
kukapa heidät tuntee?"
Pavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi
loukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä:
"Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä,
käyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä
enemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat
ja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa
rohkeiksi, aika on läsnä!
"Oli miten hyvänsä", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; "he
kokoontuvat talossani kumminkin."
"Älä suutu minuun!" pyyteli äiti pahoillaan. "Kuinka saattaisin olla
pelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!"
"Anna anteeksi!" kuului poikansa lempeä vastaus, "mutta minä en voi
menetellä toisin", ja hän meni matkoihinsa.
Kolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka
kerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen
taloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät
olevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen
tien pojallensa, jota hän nyt kulki.
Lauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui
puhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä,
häneen katsahtamatta: "Kun he tulevat, sano heille että tulen pian
takaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä
pelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset."
Äiti putosi penkille melkein tajuttomana.
Poikansa katsoi häneen totisena. "Kenties olisi parempi, jos menisit
jonnekin niin kauaksi", esitti hän.
Tämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi
hän: "Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?"
Oltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta
satanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän
ikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät
ikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen
jotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen
ovea.
Hänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt
talon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle,
omituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan
lähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.
Kuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus,
surullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn,
näyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli
se ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään.
Etehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös
pakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.
Ovi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää
huoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten
itsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.
"Hyvää iltaa!" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen
raskaasti.
Äiti kumarsi ääneti.
"Pavel ei ole vielä kotona?"
Muukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä
jalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa
nurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä,
astui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä
laattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin
vakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä
haukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen
ja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi
pientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.
Tarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla
harmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin,
kurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: "Onko tämä teidän oma
talo, vai onko se vuokrattu?"
Äiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: "Me olemme sen
vuokranneet."
"Eipä tämä ole erittäin hieno talo", huomautti vieras.
"Pasha tulee kyllä kohta kotiin", virkkoi äiti tyynesti.
"Niin, niin, minä kyllä odotan", sanoi vieras.
Hänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja
kasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen
avonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä
vaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa,
ohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa
vetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät
housut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka
hän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen
poikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen
eteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:
"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?"
Hänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla
hymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä
hyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi
hetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: "Ja mitä teillä on sen
kanssa tekemistä, herra?"
Äskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa,
virkkoi vieras: "No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun
kasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen
miehensä äimäsi siihen kerran lestillä -- hän kun näet oli suutari.
Vaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin
hän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin
jostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän
pieksi häntä -- sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta."
Tämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän
arvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa
oudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:
"En ole vihainen, mutta -- näettekös -- te kysyitte minulta niin
pian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen
sielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?"
Muukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen
viiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän
vakavasti: "En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen."
"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä",
selitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.
"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!" sanoi vieras nauraen.
"Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista."
"Oletteko ollut täällä kauan?"
"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä
viikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja
muutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa", virkkoi hän viiksiään
kierrellen.
Mies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla
ystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän
uudelleen:
"Kenties haluatte lasin teetä?"
"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?" vastasi hän hartioitansa
kohauttaen. "Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat."
Tämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.
"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!" oli hänen hartain toiveensa.
Taas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi
ylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan
kyökkiinsä -- köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö,
kasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean
tukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: "Olenko
myöhäinen?"
"Eipä niinkään", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta.
"Tullut jalkaisin?"
"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on
Natasha."
"Ja sukunimenne?" kyseli äiti.
"Vasilyevna. Entä teidän?"
"Pelogaja Nilovna."
"Niin me siis olemme tutut keskenämme."
"Aivan niin", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin
huojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.
Vähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: "Onko siellä
kylmä?"
"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!"
Hänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä,
vartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän
punaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat
punaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin,
kantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.
"Hän kulkee ilman päällyskenkiä", huomautti äiti mielessään.
"On todella kylmä", kertasi tyttö. "Koko ruumiini on jäädyksissä --
huuh!"
"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!" virkkoi äiti
kiireisesti ja toimessaan. "Tuossa tuokiossa se on valmis", huusi hän
kyökistä.
Mitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön
kauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla
rakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa
vieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä,
valmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.
"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?" kysyi tyttö.
"Leskellä on hyvännäköiset silmät", vastasi vähävenäläinen.
"Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät.
Tiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi."
"Sanoitte että hän oli kuollut?"
"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen
olevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa."
"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?"
"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät
häntä."
"Oi sinua raukkarukkaa!" ajatteli äiti huoaten.
Natasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului
vähävenäläisen kaikuva ääni.
"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas", virkkoi hän. "Ette ole
syöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat
ihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon
vaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi."
"Mikä omituinen ajatus hänellä on", ajatteli äiti, ja hetkiseksi
teki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle
että hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi.
Ulko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov,
vanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan
nimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä
ihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.
"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?" kyseli äiti ihmeissään.
Mitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla
silmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä
kämmenellänsä.
"Onko Pavel kotona?" kysyi hän käheästi.
"Ei."