Äiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi,
tuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.
Katsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta
jonkin syyn takia erittäin vakaasti:
"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä
kerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut
syvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan
vankeuteen -- minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää
totuuden."
Äiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen
katseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta.
Hänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän
hypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan.
Äiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.
"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?"
Hän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä
äänellä: "Haluan tietää totuuden."
Äänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät
päättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut
ikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat
elämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta;
hän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan
itki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan
vallassa.
"Älä itke", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että
poikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.
"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden
vanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua.
Nyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä
viheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt
mistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi
työjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta,
ja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset
kuolevat, raatamalla niiden hyväksi."
Hän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat
kauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä
äitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten
kostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka
hän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella,
ja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui
hän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa
äidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia
mielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja
silloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi
paistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä
hämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja
alkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.
"Mitä iloja olet tuntenut?" kysyi hän. "Mimmoista menneisyyttä voit
muistella?"
Äiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta,
ennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta,
aivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli
ensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta
elämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia,
jo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen
tunne, hämillinen tyytymättömyys -- ajatuksia ja tunteita kaukaisesta
nuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli
paljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan
valittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja
raskasta.
Nyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä
-- silmänsä, kasvonsa, sanansa -- kaikki painuu hänen sydämeensä,
täyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä
elämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii
häntä.
Äitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun
hän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta
kaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli
katkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä
todelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä
enemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.
"Mitä siis aiot tehdä?" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.
"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia.
Meidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille
niin kova."
Hänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät,
jotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt
säteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä.
Viehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet
vielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden
tunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää
kaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän
surun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa,
sillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt
astua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse
lukuunotettuina, olivat tottuneet.
Hän halusi virkkaa hänelle: "Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset
tulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon."
Mutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti
häiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja
viisaana, vaikkapa jotenkin outona.
Pavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa,
rakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet
ymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan
voima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi
hän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha
leimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran,
ankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla
äänellä: "Onko todella niin, Pasha?"
"Niin on!" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle
ihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden
siementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset
polkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen,
ajoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.
"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!" huudahti Pavel kiihkeästi. "He ovat
parhaita ihmisiä maailmassa!"
Nuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä
pojaltansa: "Onko se niin, Pasha?"
Mutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia
ihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat,
jotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: "Päivä
valkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy
mennä työhön."
"Aivan oikein, menen heti vuoteelle", myönsi hän. "Ymmärsitkö minua,
äiti?"
"Ymmärrän", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät
uudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi:
"Sinä joudut perikatoon, poikani!"
Pavel käveli edestakasin huoneessa.
"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin
sinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä
estele minua!"
"Rakkaani, lemmityiseni!" huudahti hän, "kenties olisi ollut parempi
etten olisi mitään tiennyt!"
Pavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti.
Sana "äiti", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä
kädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen
mieltänsä.
"Ei sillä ole väliä!" sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta ole aina
varuillasi! Ole aina varuillasi!"
Tietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja
ymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: "Sinä
alat käydä niin laihaksi."
Ja ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin
muodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä:
"Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä.
Yhtä vaan sinulta pyydän -- älä puhu kenellekään varomattomasti!
Sinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen
toistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he
toistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta.
Kun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja
syöksevät teidät perikatoon!"
Pavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja
kun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: "aivan niin, ihmiset
ovat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy
maailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta."
Hän hymyili uudelleen ja lisäsi: "En tiedä itsekään kuinka lienee
käynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi
aloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia -- no niin,
en tiedä minkätähden -- aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan
erilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä
sitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä
piilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja
likaisuudestansa."
Hän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä.
Sitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: "Sillä tavoin
totuus elää."
Äiti katsoi häneen suopeasti.
"Jumala sinua suojelkoon!" huokasi hän. "Sinun elämässäsi on
tapahtunut vaarallinen muutos."
Kun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui
kuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä,
totinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä
vasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen
ääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet
tippuivat alas poskiansa myöten.