Hän vastasi synkästi ja ärtyisästi: "Oh, ikävä kuin hautajaisissa!
Jokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi
ostanut itselleni pyssyn."
Hän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen,
ja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat
tyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan,
mutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän
kulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän
meni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä
tarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa
kellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi.
Hän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella
tavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin
hän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä
kalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun
eivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein
käymästä.
Äiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta
tehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet
kuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli
itsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään
uomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta -- että
hänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.
Hän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota
herättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen.
Joskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.
"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?" kysyi äiti kerran.
"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin", vastasi hän.
"Sinä olet niin laihtunut", virkkoi äiti huoaten.
Hän oli ääneti.
He puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän.
Aamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä
palasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita
tehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja
iltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa
ja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin
läksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi
että hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan
koskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi
poikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla
huomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti
uusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat
ja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä
käytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin
huomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon
tarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja
liikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja
yksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta
ja huomiota.
Kerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea
henkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.
"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen", selitti
Pavel.
Äiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: "Sinä kunnioitat
Kristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa."
Vähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja
ilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle
sirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.
Hän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä "äidiksi",
eikä enää "mammaksi". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja
sinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:
"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä
tänään."
Tämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä
omituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.
Mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa
muuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä
valtaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin
tällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti
mielessään: "Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän
on aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole
sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa."
Toisinaan ajatteli hän: "Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön
tuolla alhaalla."
Mutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi
melkein joka kopekan äidillensä.
Siten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti
huomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää
täynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.
Kerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen,
istui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä
hänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja
asteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli
ääneti äitiänsä kysyvin silmin.
"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!" kiiruhti hän sanomaan
ja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti.
Mutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa
vajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi
hän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.
"Haluaisin kysyä sinulta", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä,
"mitä sinä luet kaiket ajat."