Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen
ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa
kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi
rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen
rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui
sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama
kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet
repivät ilmaa.
Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta
rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan
erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.
Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä
käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi
huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu
keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti
nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi
Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja,
pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari
pyhäinkuvaa -- tämmöinen oli koko kalusto.
Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret
poikanulikat suinkin saattoivat tehdä -- osti itsellensä harmonikan,
tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit,
kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta.
Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa.
Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina
suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen
päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja
elottomat.