Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään
paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei
ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta
älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut
kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"
Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui
Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan
huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt
alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut
harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut
äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen
tarkastavasti.
Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa,
joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut,
liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut
alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät
kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia
silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla
kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi
kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan
hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden
leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen
paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä.
Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan
vaikutuksen.
Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina
alas poskille.
"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle
juomista."