Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin
juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille,
ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä:
"Illallista!"
Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja
kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa
vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä
olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"
"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä,
koettaen voittaa poikansa vastustuksen.
"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel
epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.
Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa,
mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri
kysymys: "Juopunut? Juopunut?"
Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen
katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja
voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.
Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä:
"Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."
Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti
äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen.
Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui
keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi
happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja,
ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle.
Toiset juovat, eikä mitään tapahdu -- mutta minä käyn kipeäksi."
Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni:
"Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"