Olimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia
sähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka
saapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta
sitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan
saada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:
"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen
laitamies kadonnut; välttämätön huomenna -- Overton."
"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38", sanoi Holmes lukiessaan
sähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. "Herra Overton on nähtävästi
ollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt
asian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes
olen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä
kaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin
köyhänä aikana."
Aika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut
pelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni
aivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla
ilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut
hänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran
uhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei
hän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi
myöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain
nukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut
raskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun
toimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan
katseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi
tätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän
arvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa,
joka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman
elämänsä myrskyt:
Kuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen
lähettäjäkin. "Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen
ylioppilas", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri,
ruumiikas mies -- 100 kg luita ja lihaksia -- jonka leveät hartiat
peittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin
kumpaiseenkin.
"Herra Sherlock Holmes?"
Ystäväni kumarsi vastaukseksi.
"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin
poliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän
sitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen
poliisin toimintapiiriin."
"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia."
"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua
ihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton --
te olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste,
josta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka
parikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä,
herra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene
laitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei
kelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te
kykene löytämään Godfrey Stauntonia."
Ystävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin
sellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi
iski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi
Holmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S.
Tällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja
sisältävästä kultakaivoksestaan.
"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä",
sanoi hän, "ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä,
mutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon."
Vieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.
"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita", sanoi hän.
"Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin
ette kai tunne Cyril Overtoniakaan."
Holmes pudisti päätään.
"Hyvä Jumala!" huudahti atleetti. "Minä olin ensimmäinen varamies
Englannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston
kilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en
uskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey
Stauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja
viidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä
olette elänyt?"
Holmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.
"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa,
terveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja
olen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään
tekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein
osa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan
ilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt
hyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti
kaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä."
Nuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että
hän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään,
mutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka
tässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.
"Asia on seuraava, herra Holmes. Kuten jo sanoin, olen minä
'Rugger'-puolueen johtaja Cambridgen yliopistosta ja Godfrey Staunton
on paras mieheni. Huomenna meillä on Oxford-ottelu. Eilen me kaikki
saavuimme tänne ja asetuimme asumaan Bentleyn yksityishotelliin.
Klo 10 pistäysin minä katsomaan, olivatko kaikki pojat jo menneet
levolle; minä näet olen sitä mieltä, että ankara harjoitus ja riittävä
uni ovat tärkeimmät menestymisen ehdot. Puhuin muutamia sanoja Godfreyn
kanssa, ennen kuin hän meni sisään. Hän näytti kalpealta ja
levottomalta. Kysyin mikä häntä vaivasi. Hän sanoi voivansa aivan
hyvin, päätä vain hiukan kivisti. Sanoin hänelle hyvää yötä ja
poistuin. Puolta tuntia myöhemmin sanoi hotellin vartija parrakkaan
herrasmiehen käyneen tuomassa Godfreylle kirjelipun. Hän ei ollut vielä
mennyt levolle, ja niin vietiin kirje hänelle huoneeseen. Godfrey luki
sen ja vaipui hervottomana tuolilleen. Ovenvartija oli siitä niin
hämmästynyt, että hän oli aikonut tulla minua hakemaan, mutta Godfrey
oli sen kieltänyt. Juotuaan hiukan vettä, oli hän rauhoittunut. Sitten
hän meni alas, puhui muutamia sanoja miehen kanssa, joka odotti
eteisessä, ja sitten he menivät yhdessä ulos. Ovenvartija näki, että he
juoksivat katua pitkin Strandiin päin. Tänä aamuna oli Godfreyn huone
tyhjä, vuode koskematta ja hänen tavaransa samassa kunnossa kuin
edellisenä iltana. Hän oli hävinnyt muukalaisen kanssa, enkä ole
kuullut hänestä hiiskaustakaan. En luule hänen milloinkaan enää
palaavan takaisin. Hän oli urheilija kiireestä kantapäähän, eikä hän
olisi keskeyttänyt harjoittelemistaan ja jättänyt johtajaansa pulaan,
ellei tuo asia olisi ollut erittäin tärkeä. Minusta tuntuu siltä,
ettemme milloinkaan enää saa häntä nähdä."
Sherlock Holmes kuunteli tätä omituista kertomusta hyvin hartaasti.
"No, mitä te teitte?" kysyi hän.
"Minä sähkötin Cambridgeen saadakseni tietää, oliko hänestä siellä
kuultu mitään. Vastauksen sain. Kukaan ei ollut häntä nähnyt eikä
kuullut hänestä."
"Olisiko hän voinut päästä takaisin Cambridgeen?"
"Olisi, yöjunassa -- se lähtee klo 10.15."
"Mutta, tehän olette saanut selville, ettei hän ole matkustanut sillä?"
"Ei, häntä ei ole nähty."
"Mitä te sitten teitte?"
"Minä sähkötin lordi Mount-Jamesille?"
"Miksi juuri hänelle?"
"Godfrey on orpo ja lordi Mount-James on hänen lähin sukulaisensa --
hänen enonsa luullakseni."
"Vai niin. Tuo saattaa asian uuteen valoon. Lordi Mount-James on
Englannin rikkain mies."
"Niin olen kuullut Godfreyn sanovan."
"Ja teidän ystävänne on hänen läheinen sukulaisensa?"
"Hänen perillisensä, ja ukko on lähes 80 vuoden vanha ja luuvalon
murtama sitäpaitsi. Hänen kerrotaan voivan liiduta biljaardikeppinsä
rystysillään. Hän ei ole milloinkaan lainannut Godfreylle
killinkiäkään, hän on nimittäin suuri saituri, mutta Godfrey saa kyllä
kaiken vielä aikanaan."
"Oletteko saanut lordi Mount-Jamesilta vastausta?"
"En."
"Mitä syytä olisi ystävällänne mahdollisesti voinut olla mennä lordi
Mount-Jamesin luo?"
"Olihan olemassa jotakin, jonka vuoksi hän oli levoton edellisenä
iltana, ja jos se koski joitakin raha-asioita, niin onhan mahdollista,
että hän kääntyi lähimmän omaisensa puoleen, jolla niitä on
riittävästi, vaikka kuulemani mukaan hänellä ei juuri ollut suuria
toiveita sillä taholla. Godfrey ei pitänyt ukosta. Hänen puoleensa ei
hän olisikaan kääntynyt, jos hän muuten olisi saanut asian
selvitetyksi."
"No, tuosta me piankin voimme saada selvän. Jos ystävänne on matkalla
sukulaisensa, lordi Mount-Jamesin luo, niin miten selitätte tuon
parrakkaan miehen myöhäisen käynnin ja ystävänne liikutetun
mielentilan?"
Cyril Overton painoi kätensä otsalleen. "Minä en voi sitä selittää",
sanoi hän.
"No, no, minulla on joutavaa aikaa tänäpäivänä ja ilolla teen, mitä
voin", sanoi Holmes. "Vakavasti neuvon teitä olemaan ryhtymättä
kilpailun valmistuksiin ilman häntä. Tuon syyn on täytynyt, kuten
sanoitte, olla ehdottomasti pakottava, joka sai hänet poistumaan näin
omituisella tavalla. Menkäämme yhdessä hotelliin saadaksemme nähdä,
onko ovenvartijalla mitään uutta sanottavaa."
Sherlock Holmes oli kerrassaan mestari saamaan yksinkertaiset ihmiset
puhumaan vapaasti ja pakottomasti, ja Godfrey Stauntonin huoneessa hän
hyvin pian sai tietää kaiken, mitä ovenvartijalla oli kerrottavaa.
Edellisenä iltana käynyt mies ei ollut mikään herra, eikä myöskään
mikään työmies. Hän oli vain, kuten ovenvartija sanoi, tuollaisia
"keskiluokan ihmisiä", noin 50 vuoden ikäinen, harmaapartainen, kalpea
ja vaatimattomasti puettu mies. Hänkin näytti liikutetulta. Ovenvartija
oli huomannut hänen kätensä tärisevän antaessaan kirjettä. Godfrey
Staunton oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Staunton ei ollut antanut
kättä hänelle eteisessä. He olivat keskenään puhuneet muutamia sanoja,
joista ovenvartija oli kuullut sanan "aikaa". Sen jälkeen olivat he
rientäneet pois, kuten aikaisemmin on kerrottu. Eteisen kello oli
silloin puoli yksitoista.
"Odottakaa", sanoi Holmes ja istuutui Stauntonin sänkyyn, "te olette
päivä-vartija, vai kuinka?"
"Niin olen, minä menen pois klo 11."
"Yövartija ei nähnyt arvatenkaan mitään?"
"Ei. Teatterista tuli muudan joukkue myöhään kotiin. Muita ei ketään."
"Olitteko palveluksessa koko eilisen päivän?"
"Olin."
"Tuliko herra Stauntonille kirjeitä tai sähkösanomia?"
"Tuli sähkösanoma."
"Sepä hauskaa! Mihin aikaan?"
"Kuuden ajoissa."
"Missä herra Staunton otti sen vastaan?"
"Täällä omassa huoneessaan."
"Avasiko hän sen teidän läsnäollessa?"
"Avasi; odotin saadakseni tietää, tulisiko siihen vastausta."
"Veittekö te sen?"
"En. Hän vei sen itse."
"Mutta hän kirjoitti sen teidän läsnäollessanne?"
"Niin kirjoitti. Minä seisoin ovella ja hän kirjoitti sen tuolla
pöydällä ollen selin minuun. Saatuaan sen kirjoitetuksi, sanoi hän:
'Hyvä, minä vien sen itse'."
"Millä hän kirjoitti?"
"Musteella."
"Oliko sähkösanomalomake joku näistä, joita on tässä pöydällä?"
"Se oli siinä päällimmäisenä."
Holmes nousi ylös, otti lomakkeet, vei ne ikkunan luo ja tutki
päällimäistä tarkoin.
"Olipa vahinko, ettei hän kirjoittanut lyijykynällä", sanoi hän pannen
ne pois pettyneenä. "Usein olen huomannut lyijykynän jäljen paperinkin
läpi, ja tuo seikka on hajoittanut monta onnellistakin avioliittoa.
Tässä en kuitenkaan voi huomata mitään jälkiä. Ilokseni huomaan hänen
käyttäneen leveäkärkistä kynää, ja olenpa melkein varma siitä, että
imupaperista löydämme joitakin jälkiä. Aivan oikein, tässähän niitä
onkin!"
Hän otti paperin, käänsi sen toisin päin ja saimme selville seuraavat
sanat: "Auta meitä Jumalan tähden."
"Tämä on siis tuon sähkösanoman loppua, jonka Godfrey Staunton lähetti
muutamia tunteja ennen häviämistään. Ainakin kuusi sanaa puuttuu
sähkösanomasta, mutta mitä siitä on nähtävissämme, osoittaa nuoren
miehen nähneen uhkaavan vaaran lähestyvän, jota vastaan joku voi häntä
suojella. 'Meitä', huomatkaa! Joku toinen henkilö on myöskin osallinen
asiaan. Kukaan muu se ei voi olla kuin tuo kalpea, parrakas mies, joka
myöskin näytti hermostuneelta. Missä suhteessa on siis Staunton tuohon
parrakkaaseen mieheen? Ja kuka on tuo kolmas henkilö, jolta he kumpikin
pyytävät apua uhkaavassa vaarassa?"
"Meidän on vain otettava selko siitä, kenelle sähkösanoma oli
osoitettu", virkoin minä.
"Aivan oikein, rakas ystävä. Tuo epäilemättä syvämietteinen ajatus
juolahti jo minunkin mieleeni. Mutta muistit kai, että jos menet
sähkölennätinkonttoriin katsomaan jollekin henkilölle annetun
sähkösanomakuitin jäljellä olevaa osaa, niin virkamiehet eivät juuri
halua noudattaa pyyntöäsi. Virkavaltaisuus on tällaisissa asioissa
hyvin suuri. En kuitenkaan epäile, ettemme voi saavuttaa päämaaliamme
viekkaudella. Tahdon tässä teidän läsnäollessanne, herra Overton,
katsella näitä papereita, jotka hän on jättänyt pöydälleen."
Siinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes
selaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. "Ei
mitään huomiota ansaitsevaa", sanoi hän lopuksi. "Tuota noin, teidän
ystävänne oli kai terve nuori mies -- häntä kai ei mikään vaivannut?"
"Terve kuin pukki."
"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?"
"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai
pelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt
mitään."
"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen
hänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia
näistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme
mahdollisesti voi olla jotakin hyötyä."
"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!" kuului vaivalloinen ääni,
ja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen
pienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään
karkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina;
hänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai
hautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta
ulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä
osoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.
"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin
papereita?" kysyi hän.
"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan."
"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt
työskentelette?"
"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista
neuvottu luokseni."
"Kuka te olette, hyvä herra?"
"Nimeni on Cyril Overton."
"Te olette siis sama, jolta sain sähkösanoman. Minä olen lordi
Mount-James. Tulin tänne ensimmäisessä Bayswater omnibuksessa. Vai
niin, vai olette te kutsunut etsivän?"
"Olen."
"Ja aiotteko suorittaa kustannuksetkin?"
"Luulen ystäväni Godfreyn, saatuamme hänet käsiimme, mielellään
suorittavan ne."
"Mutta ellei häntä milloinkaan löydetä, entä sitten? Miten sitten käy?"
"Siinä tapauksessa varmaankin hänen omaisensa --."
"Se ei tule ollenkaan kysymykseenkään, hyvä herra", tiuskasi pikku
mies. "Älkää toivoko minulta killinkiäkään, ei niin killinkiäkään.
Ymmärrättekö, herra etsivä? Olen tuon nuoren miehen ainoa omainen, enkä
minä siinä suhteessa rupea mihinkään. Jos hän jotakin kuvittelee, niin
johtuu se siitä, etten milloinkaan ole rahoja tuhlannut, enkä aio
ruveta sitä nytkään tekemään. Noista papereista, joita te niin
välinpitämättömästi käsittelette, tahdon vain sanoa, että jos niiden
joukossa on jotakin arvokasta, niin saatte tehdä tarkan tilin siitä,
mitä niillä toimitatte."
"Hyvä, hyvä", virkkoi Sherlock Holmes. "Ehkä kuitenkin saan kysyä,
oletteko te itse mahdollisesti saanut selville tämän nuoren miehen
nykyisen olinpaikan?"
"En. Hän on kyllin suuri ja vanha pitääkseen itse huolta itsestään, ja
jos hän on niin typerä, että hän saattaa itsensä turmioon, niin
kieltäydyn jyrkästi ryhtymästä häntä etsimään."
"Ymmärrän teidän asemanne täydellisesti", sanoi Holmes ivallisesti.
"Ehkä te ette oikein ymmärrä minua. Godfrey Staunton kuuluu olleen
varaton mies. Jos hänet on ryövätty, ei sitä ole tehty hänen
omaisuutensa anastamisen tarkoituksessa. Huhu teidän rikkaudestanne on
levinnyt ulkomaillekin, lordi Mount-James, ja mahdollista on, että joku
ryövärijoukkue on viekoitellut sisarenpoikanne pauloihinsa, saadakseen
häneltä joitakin tietoja teidän talostanne, tavoistanne ja
kassakaapistanne."
Vastenmielisen, pienen vieraamme kasvot muuttuivat yhtä valkeiksi kuin
hänen kaulaliinansa.
"Taivahan Jumala! En voinut tuollaista ollenkaan ajatellakaan.
Millaisia pirullisia roistoja niitä onkaan maailmassa! Mutta Godfrey on
hieno poika, kelpo poika. Ei mikään voi pakottaa häntä ilmaisemaan
vanhan enonsa asioita. Tänä iltana vielä viedään pöytähopeat pankkiin.
Sillä välin, herra etsivä, älkää säästäkö vaivojanne! Tehkää kaikki
voitavanne hänen löytämiseksensä. Mitä taas rahoihin tulee, no niin,
jos tulee kysymykseen joku viitonen tai kymppi, niin antaa mennä;
voitte kääntyä puoleeni."
Mutta mitään tärkeämpiä tietoja ei jalosukuinen saituri voinut meille
antaa, sillä hän tiesi perin vähän sisarenpoikansa yksityisestä
elämästä. Ainoana lähtökohtana meillä oli tuon sähkösanoman loppu, ja
kädessään jäljennös siitä alkoi Holmes etsiä ketjun toista rengasta.
Lordi Mount-James oli jo poistunut, ja Overton oli mennyt
keskustelemaan toisten jalkapallonpelaajien kanssa kovasta onnesta,
joka häntä oli kohdannut.
Hotellin lähellä oli sähkölennätinkonttori. Me pysähdyimme sen eteen.
"Täytyy koettaa, Watson", sanoi Holmes. "Jos meillä olisi asianomainen
valtakirja, niin voisimme vaatia kuittikirjoja nähdäksemme, mutta niin
pitkälle emme vielä ole päässeet. En luule heidän tällaisessa
liikepaikassa muistavan outojen henkilöiden näköä. Koettakaamme!"
"Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan", sanoi hän rakastettavimmalla
äänellään pöydän takana olevalle nuorelle naiselle: "Varmaankin olen
erehtynyt eilen lähettämässäni sähkösanomassa. En ole saanut vastausta
ja sen vuoksi epäilen, että mahdollisesti unhotin nimeni pois
sähkösanoman alta. Voittekohan te ehkä sanoa, onko niin käynyt?"
Nuori neitonen aukaisi kuittikirjan.
"Mihinkä aikaan sen lähetitte?"
"Kenelle?"
Holmes pani sormen huulilleen ja katsoi minuun. "Viimeiset sanat
olivat: 'Jumalan tähden'", kuiskasi hän varmasti; "olen hyvin levoton,
kun en ole saanut vastausta."
Nuori neitonen irroitti yhden lomakkeista.
"Tässä se on. Nimeä siinä ei näy olevan", sanoi hän levittäen sen
tiskille.
"Senpävuoksi minä en sitten ole saanut vastaustakaan", sanoi Holmes.
"Kylläpä minä olinkin typerä! Hyvästi, neiti, tuhannet kiitokset
avustanne." Kadulle päästyämme nauroi Holmes oikein makeasti.
"Entä nyt?" kysäsin minä.
"Meillä on menestystä, paras ystävä, meillä on menestystä. Minulla oli
seitsemän eri suunnitelmaa saadakseni nähdä tuon sähkösanoman, mutta en
uskaltanut toivoakaan, että ensimmäinen yritykseni onnistuisi."
"Ja mitä siitä hyödyit?"
"Löysin lähtökohdan tutkimuksellemme", sanoi Holmes ja vihelsi ajurin.
"King's Crossin asemalle."
"Lähdemmekö siis matkalle?"
"Meidän täytyy pistäytyä Cambridgessä. Kaikki saamani tiedot näyttävän
viittaavan siihen suuntaan."
"Sanopas minulle", kysäsin ajaessamme Grays Inn Roadilla, "aavistatko
ollenkaan, miksi Staunton katosi? En luule aikaisempain tapausten
joukossa olevan yhtään, jossa perusteet ovat näin hämärät. Sillä et kai
sinäkään luule sellaista, että hänet ryövättiin tarkoituksessa pakottaa
häntä antamaan tietoja rikkaasta enostaan?"
"Minun täytyy tunnustaa, rakas Watson, ettei sellainen selitys tunnu
minusta kovinkaan uskottavalta. Keksin sen vain siksi, että saisin tuon
iljettävän vanhan herran asiaan kiintymään."
"Siinä onnistuitkin. Mutta mitä olet nyt suunnitellut?"
"Minulla on useampiakin suunnitelmia. Sinun täytyy tunnustaa sen olevan
ihmeellistä ja merkitsevää, että tapahtuma sattuu jalkapallokilpailun
edellisenä päivänä juuri sellaiselle miehelle, jonka läsnäolo tuntuu
olevan aivan välttämätön puolueen voitolle. Se voi luonnollisesti olla
sattumakin, mutta kummalliselta se kaikessa tapauksessa tuntuu.
Amatööri-urheilussa ei käytetä vedonlyöntiä, mutta katsojat lyövät
vetoja keskenään melkoisen suurista summista, ja ehkäpä jonkun
kilpailuunosanottajan katoaminen hyödyttää muutamia. Se on yksi
selitys. Toinen, joka myöskin tuntuu hyvin luonnolliselta, on, että
nuori miehemme tosiaan on suuren omaisuuden perillinen, vaikka hänen
varansa tätä nykyä ovatkin hyvin vähäiset eikä ole ollenkaan
mahdotonta, että häntä pidetään vangittuna, ja toivotaan saatavan
kunnon lunnaat hänen vapauttamisestaan."
"Noissa luuloissasi et ota sähkösanomaa ollenkaan huomioon."
"Aivan oikein, Watson. Sähkösanoma on yhä edelleenkin ainoa suoranainen
tekijä, joka meillä on hallussamme, emmekä saa kääntää huomiotamme
siitä pois. Nyt olemme matkalla Cambridgeen, saadaksemme tarkempia
tietoja sähkösanoman tarkoituksesta. Tutkimustemme tie on tätä nykyä
vielä hämärän peitossa, mutta suuresti minua hämmästyttäisi, ellemme
iltaan mennessä olisi saaneet asiaa selville tai ainakin tulleet
hyvälle tolalle."
Saapuessamme vanhaan yliopistokaupunkiin oli jo pimeä. Holmes otti
asemalta ajurin ja käski miehen ajaa tohtori Leslie Armstrongin
talolle. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdyimme erään
vilkasliikkeisen kadun varrella olevan suuren talon edustalle. Molemmat
astuimme taloon, ja pitkän odotuksen jälkeen pääsimme viimeinkin
vastaanottohuoneeseen, jossa tapasimme tohtorin istumassa muutaman
pöydän ääressä.
Viime aikoina olin niin vähän seurannut tapahtumia omalla varsinaisella
toiminta-alallani, etten ollenkaan tuntenut Leslie Armstrongin nimeä.
Nyt olen tullut tietämään, että hän oli Cambridgen lääkeopillisen
tiedekunnan etevimpiä asiantuntijoita ja eurooppalaista mainetta
nauttiva tiedemies. Mutta vaikka en tuntenutkaan hänen tieteellistä
kuuluisuuttansa, en voinut olla saamatta omituista vaikutusta miehen
ulkonäöstä, hänen kulmikkaista, suurista kasvoistaan, tuuheiden
kulmakarvojen alta tuijottavasta katseestaan j.n.e. Hän oli varmaankin
lujaluonteinen, valpas ja älykäs, korskea, askeettinen, varovainen ja
pelättävä -- jotka ominaisuudet luulin voivani lukea tohtori Leslie
Armstrongin ulkomuodosta. Hän piti kädessään ystäväni nimikorttia ja
vastaanottaessaan meidät ei hänen synkät kasvonsa olleet kovinkaan
ystävällisen näköiset.
"Olen kuullut teidän nimenne, herra Sherlock Holmes, ja teidän
ammattinne, jota en millään tavalla hyväksy."
"Niin ollen yhtyy mielipiteeseenne jokainen rikoksentekijä tässä
maassa", vastasi ystäväni levollisesti.
"Niin kauan kuin toimintanne koskee vain rikosten selville saamista,
täytyy sille jokaisen ajattelevan yhteiskunnan jäsenen luonnollisesti
antaa tunnustuksensa, vaikka minä en voi käsittää, miksi ei virallinen
koneisto olisi siihen kylliksi riittävä. Sitä vastoin voidaan pätevistä
syistä moittia teidän menettelyänne senvuoksi, että te tuppaudutte
yksityisten ihmisten salaisuuksiin, pengotte esiin perheasioita, joiden
pitäisi antaa hautautua unholaan, ja vaivaatte henkilöitä, jotka ovat
tiukemmassa työssä kuin te itse. Tällä hetkellä pitäisi minun
kirjoittaa väitöskirjaa sen sijaan, että puhelen teidän kanssanne."
"Kieltämättä, herra tohtori, ja kuitenkin on puhelu ehkä osoittautuva
tärkeämmäksi kuin väitöskirja. Muuten, pyydän saada teille ilmoittaa,
että me juuri teemmekin päinvastaista kuin se, mistä nyt muistutitte,
sillä mehän juuri ehkäisemme yksityisiä asioita joutumasta
julkisuuteen, joka välttämättä olisi seurauksena, jos asia joutuisi
virallisen poliisin käsiin. Te kai pidätte minua vapaaehtoisena
vakoilijana, joka kulkee maan säännöllisten joukkojen edellä. Olen
tullut teiltä jonkun verran kyselemään Godfrey Stauntonista."
"No mitä hänestä?"
"Tunnette kai hänet?"
"Hän on hyvä ystäväni."
"Oletteko kuullut, että hän on kadonnut?"
"Todellako!" Tohtorin kasvoissa ei voinut huomata mitään muutosta.
"Hän poistui hotellistaan eilisiltana, eikä hänestä sen koommin ole
mitään kuulunut!"
"Kai hän tulee vielä takaisin."
"Huomenna on yliopiston suuri jalkapallokilpailu."
"Minä en ollenkaan suosi noita lapsellisia leikkejä. Miehen
kohtalo minua kyllä huolettaa, sillä minä pidän hänestä paljon.
Jalkapallokilpailu ei kuulu minuun ollenkaan."
"Voin siis toivoa apuanne Stauntonin kohtaloa tutkiessani. Tiedättekö
missä hän on?"
"Luonnollisesti en."
"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?"
"En."
"Oliko herra Staunton terve?"
"Aivan terve."
"Onko hän milloinkaan sairastanut?"
"Ei ikinä."
Holmes levitti erään paperin tohtorin eteen. "Sitten ehkä tahdotte olla
hyvä ja selittää, mikä tämä kuitattu 13 punnan lasku on, jonka Godfrey
Staunton viime kuussa on maksanut tohtori Leslie Armstrongille
Cambridgestä. Löysin sen hänen paperiensa joukosta."
Tohtori punastui suuttumuksesta.
"En näe mitään syytä, jonka vuoksi rupeaisin selityksiä antamaan, herra
Holmes."
Holmes pisti laskun takaisin lompakkoonsa. "Jos kerran pidätte
parempana antaa selityksenne julkisesti, niin sen kyllä vielä saatte
tehdä ennemmin tai myöhemmin", sanoi hän. "Olen jo sanonut, että voin
pitää salassa sellaista, jota toisten on pakko saattaa julkisuuteen ja
tekisitte viisaammin, jos uskoisitte asian kokonaan minulle."
"Minä en tiedä mitään koko asiasta."
"Oletteko saanut mitään tietoa herra Stauntonilta Lontoosta?"
"En tietystikään."
"Herranen aika, tuohon sähkölennätinlaitokseen ei voi enää ollenkaan
luottaa." Holmes huokaisi syvään. "Godfrey Staunton lähetti teille
eilisiltana klo 6.15 Lontoosta hyvin tärkeän sähkösanoman, joka
epäilemättä yhtyy hänen katoamiseensa, ettekö ole sitä vieläkään
saanut. Se on kauheaa. Menen heti sähkölennätinkonttoriin tekemään
siitä valituksen."
Tohtori Leslie Armstrong hyökkäsi ylös tuolistaan ja hänen synkät
kasvonsa olivat tulipunaiset raivosta.
"Pyydän teitä poistumaan huoneestani", sanoi hän. "Sanokaa
päämiehellenne, lordi Mount-Jamesille, etten tahdo olla missään
tekemisissä hänen enkä hänen asiamiestensä kanssa. Ei sanaakaan enää,
hyvä herra!" Hän soitti kiivaasti kelloa. "John, näytä näille herroille
tietä." Ankaran näköinen palvelija ohjasi meidät ovelle, ja me olimme
taas kadulla. Holmes purskahti nauramaan.
"Tohtori Leslie Armstrong on kieltämättä tarmokas ja lujaluonteinen
mies", sanoi hän. "En ole tavannut ketään, joka, jos hän vain käyttäisi
lahjojaan kelpo tavalla, paremmin sopisi täyttämään kuuluisan Moriartyn
jälkeensä jättämää tyhjää sijaa. Ja nyt, Watson poloinen, olemme
hylättyinä ja ystävittä tässä epäystävällisessä kaupungissa, josta emme
voi poistua, ellemme tahdo luopua yrityksestämme. Tuo pienoinen hotelli
tässä Armstrongin taloa vastapäätä on meille ja meidän puuhillemme
erittäin sopiva. Mene sinä vuokraamaan meille sieltä kadun puolinen
huone ja varustele, mitä yöksi tarvitsemme. Minä taas puolestani koetan
sillä aikaa ottaa asioista vähän selkoa."
Hänen tutkimuksensa veivät kuitenkin enemmän aikaa kuin hän oli
arvannutkaan, sillä kello oli jo lähes 9, ennen kuin hän saapui
hotelliin. Hän oli kalpea ja alakuloinen, hänen vaatteensa olivat
pölyiset ja hän oli aivan nääntynyt nälästä ja väsymyksestä. Kylmä
illallinen oli pöydällä ja kun Holmes oli tyydyttänyt nälkänsä ja
sytyttänyt piippunsa oli hän valmis katselemaan asiaa puoleksi
leikilliseltä ja filosofiselta kannalta, joka tapa hänelle olikin
ominaista silloin kun hänellä oli vastoinkäymisiä. Vaununpyörien kolina
sai hänet hypähtämään ikkunaan katsomaan. Kaasulyhdyn valossa näimme
tohtorin oven edessä umpivaunut, joiden eteen oli valjastettu pari
komeaa hevosta.
"Ne olivat poissa kolme tuntia", sanoi Holmes; "kello puoli seitsemän
ne lähtivät ja nyt ne ovat taas täällä. Se merkitsee 15-20 kilometrin
matkaa, ja sen hän tekee kerran tai kahdesti päivässä."
"Ammattiaan harjoittavalle lääkärille se ei ole mitään tavatonta."
"Mutta Armstrong ei ole oikeastaan mikään toimiva lääkäri. Hän on
yliopiston opettaja ja neuvonantajalääkäri, mutta vähät hän välittää
yleisestä sairaiden vastaanotosta, joka luonnollisesti supistaisi hänen
kirjallista toimintaansa. Miksi tekee hän siis näitä pitkiä matkoja,
joiden täytyy olla hyvin rasittavia hänelle, ja kenen luona hän käy?"
"Hänen kuskinsa --"
"No hyvänen aika, Watson, etkö luule minun ensiksi kääntyneen hänen
puoleensa? En tiedä, tekikö hän sen ilkeydestä, vai isäntänsäkö
käskystä, mutta hän usutti koiran päälleni. Ei koira, eikä mieskään
näkynyt pitävän keppini laadusta, ja niin ollen sai asia jäädä sikseen.
Mutta tämän välinäytöksen jälkeen oli välimme muuttunut kireäksi eikä
enemmistä tutkimuksista niin ollen tullut mitään sillä taholla. Kaikki
mitä olen saanut tietää, kertoi minulle muudan ystävällinen
kaupunkilainen täällä hoteliin pihalla. Hän kertoi tohtorin
elämäntavoista ja hänen jokapäiväisistä matkoistaan. Ja ikäänkuin hänen
sanojensa vakuudeksi ajoivat vaunut samassa hetkessä ovelle."
"Etkö voinut seurata niiden jäljessä?"
"No, Watson! Sinähän olet oikein nerokkaalla päällä tänä iltana. Tuo
johtui kyllä minullekin mieleen. Niinkuin ehkä sinäkin huomasit, on
tässä hotellin vieressä polkupyöräkauppa. Minä hyökkäsin sinne ja
ennätin lähteä liikkeelle ennen kuin vaunut kokonaan katosivat
näkyvistäni. Minä saavutin ne pian ja seurasin sitten niiden jäljessä
sopivan matkan päässä, kunnes pääsimme kaupungin ulkopuolelle. Mutta
tuskin olimme päässeet maantielle, kun tapahtui kiusallinen tapahtuma.
Vaunut pysähtyivät, tohtori astui niistä ulos ja tuli nopeasti
luokseni. Pirullisesti hymyillen sanoi hän pelkäävänsä tien olevan
kapean, mutta arveli, ettei hänen vaununsa sentään estä polkupyörällä
ohitse pääsemistä. En voi mitään ihailla enempää kuin hänen
esiintymistapaansa. Minä ajoin heti vaunujen ohi ja jatkoin sitten
muutamia kilometrejä pitkin valtatietä, sitten pysähdyin sopivalle
paikalle odottamaan vaunujen tuloa. Mutta minä en nähnyt niistä enää
vilahdustakaan, ja selvää niin ollen oli, että ne olivat kääntyneet
jollekin näkemistäni syrjäteistä. Minä ajoin takaisin, mutta vaunuja ei
näkynyt, ja nyt, kuten näet, ovat ne palanneet takaisin. Luonnollisesti
ei minulla alkujaan ollut vähintäkään syytä olettaa näiden matkojen
aiheutuvan Godfrey Stauntonin katoamisesta, ja selville niistä
tahdoinkin päästä vain siksi, että kaikki, mikä koskee tohtori
Armstrongia tätä nykyä, on meille tärkeää; mutta nyt kun huomaan hänen
niin tarkoin pitävän silmällä jokaista, joka seuraa häntä, tuntuu asia
minusta yhä tärkeämmältä, enkä aio tyytyä, ennen kuin olen saanut asian
selville."
"Voimmehan seurata hänen jälkiään huomenna."
"Niinkö arvelet? Se ei ole niinkään helppoa kuin sinä näytät luulevan.
Tunnetko maisemat täällä Cambridgeshiressä? Ne eivät ollenkaan sovi
sille, ken tahtoo piilottautua. Koko tuo seutu, jossa minä tänä iltana
kuljin, on tasaista ja puutonta kuin kämmeneni, eikä mies, jonka jälkiä
seuraamme, ole mikään lampaanpää, kuten hän tänä iltana selvään
osoitti. Sähkötin Overtonille Lontooseen ja pyysin häntä ilmoittamaan
meille, jos asia joutuu muulle kannalle Lontoossa, ja sillä välillä on
meidän keskitettävä huomiomme tohtori Armstrongiin, jonka nimen
sain Stauntonin sähkösanomasta niin vikkelästi selville tuon
sähkösanomakonttorin kohteliaan neitosen avulla. Armstrong tietää
nuoren miehen olinpaikan -- sen voin vaikka vannoa -- ja jos hän sen
kerran tietää, olemme itse syypäät, ellemme mekin saa sitä tietää. Nyt
hänellä kyllä on valtit kädessään, mutta kuten tiedät, Watson, ei minun
tapani ole heittää asioita sikseen."
Seuraava päivä ei vienyt meitä lähemmäksi asian ratkaisua. Aamiaisen
jälkeen sai Holmes kirjeen, jonka hän hymyillen ojensi minulle.
"Hyvä herra", niin siinä sanottiin, "voin vakuuttaa teidän turhaan
menettävän aikaanne minua vakoilemalla. Vaununi peräseinässä, kuten
eilen kaiketikin huomasitte, on ikkuna, ja jos teidän mielenne tekee
lähteä 30 kilometrin pituiselle polkupyöräretkelle, jonka jälkeen taas
olette samalla paikalla kuin lähtiessännekin, niin seuratkaa vain
minua. Kuitenkin voin teille ilmoittaa, ettei tekojeni vakoileminen
millään tavalla voi auttaa herra Godfrey Stauntonia, ja tiedän teidän
parhaiten palvelevan mainittua herraa siten, että heti palaatte
takaisin Lontooseen ja ilmoitatte päämiehellenne, ettette kykene
saamaan hänen olinpaikkaansa selville. Kulutatte turhaan aikaanne
Cambridgessa. Kunnioituksella _Leslie Armstrong_."
"Tuo tohtori on ainakin rehellinen ja suora vastustaja", sanoi Holmes.
"Hän kiihoittaa uteliaisuuttani, enkä lähde täältä ennen kuin olen
saanut asian selville."
"Hänen vaununsa ovat ovella", sanoin minä. "Nyt hän nousee niihin. Hän
katsahti ikkunaamme vaunuihin noustessaan. Koetanko onneani
polkupyörällä?"
"Älä, älä, rakas Watson. Vaikka kunnioitankin sinun luontaista
teräväjärkisyyttäsi, en kuitenkaan arvele sinun kykenevän kilpailemaan
arvokkaan tohtorin kanssa. Arvelen kyllä pääseväni päämaaliin
yksinänikin. Sen vuoksi täytyy minun jättää sinut yksiksesi, sillä jos
kaksi muukalaista yhtä-äkkiä ilmestyy samaan aikaan uinuvalle
maaseudulle, voi se antaa aihetta tarpeettomaan puheeseen. Ehkäpä
hoksaat jotakin, jolla voit aikaasi kuluttaa tässä kunnioitettavassa
kaupungissa, ja ennen iltaa arvelen voivani tuoda jo parempia tietoja."
Vielä kerran pettyi ystäväni. Hän palasi iltasella väsyneenä ja
saamatta mitään aikaan.
"Päiväni on mennyt hukkaan, Watson. Saatuani selville, minne päin
tohtori aina ajaa, olen kuluttanut päiväni käymällä kaikissa kylissä
sillä puolella Cambridgeä. Olen tutkinut melkoisen laajan alueen:
Chestertonin, Histonin, Waterbeachin ja Oakingtonin kylät, mutta
tuloksetta. Kahden hevosen vetämien vaunujen esiintyminen ei voi olla
herättämättä huomiota niin rauhallisissa seuduissa. Tohtori on vieläkin
voitolla. Onko minulle tullut sähkösanomaa?"
"On; minä avasin sen. Tässä se on: 'Kysykää Pompeytä Jeremy Dixonilta,
Trinity Collegessä'. Minä en ymmärrä siitä rahtuakaan."
"Mutta minäpä ymmärrän. Se on ystävältämme Overtonilta ja on vastaus
kysymykseeni. Lähetän aivan paikalla kirjelipun herra Jeremy Dixonille,
ja sittenhän on kumma, ettei onni käänny meille myötäiseksi. Tuota
noin, oletko kuullut mitään jalkapallokilpailusta?"
"Iltalehdessä on tarkka kertomus siitä. Oxford on voittanut. Viimeinen
lause kirjoituksessa kuuluu: 'Vaaleansinisten tappio on kokonaan
pantava sen syyksi, että Godfrey Staunton niin odottamattomalla tavalla
katosi. Häntä kaivattiin joka hetki. Yhtymisen puute kolmenneljänneksen
linjalla sekä heidän heikkoutensa niin hyvin puolustuksessa kuin
vastustuksessakin tekivät vaaleansinisen puolueen ponnistukset
kerrassaan mitättömiksi'."
"Overtonin arvelut ovat siis toteutuneet", sanoi Holmes. "Omasta
puolestani yhdyn tohtori Armstrongin mielipiteeseen, että
jalkapallo-ottelut eivät ollenkaan kuulu alaani. Mennään aikaisin
maata tänään, Watson; huomisen päivän arvelen tuovan mukanaan
paljon tapahtumia."
Kauhistuin seuraavana aamuna nähdessäni Holmesin, sillä hän istui
kamiinin ääressä morfiiniruisku kädessään. Tämän pienen esineen tiesin
kuuluvan hänen ainoaan luonteensa heikkouteen, ja nähdessäni sen
kiiluvan hänen kädessään, pelkäsin pahinta. Hän nauroi hämmästykselleni
ja pani sen pöydälle.
"Älä ole ollenkaan levoton, ystäväni. Tämä ei tällä kertaa ole mikään
ase pahan palveluksessa, vaan saamme siitä päin vastoin avaimen, jolla
ratkaisemme arvoituksen. Tähän ruiskuun panen kaikki toivoni. Palasin
juuri pieneltä tiedusteluretkeltä, ja kaikesta päättäen näyttää lopusta
tulevan hyvä. Syö oikein kelpo aamiainen, Watson, sillä arvelen tänä
päivänä löytäväni tohtori Armstrongin jäljet, ja kun ne kerran vainuan,
aion nälästä ja väsymyksestä huolimatta seurata häntä hänen
piilopaikkaansa."'
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytynee meidän ottaa aamiainen
mukaamme, sillä hän on aikaisin liikkeessä tänä aamuna. Hänen vaununsa
ovat jo ovella."
"Ei se tee mitään. Antaa hänen vain mennä. Hänen täytyy olla äärettömän
viekas voidakseen minua enää eksyttää. Tule syötyäsi mukaani, niin
esitän sinut eräälle etevälle poliisille, joka on etevä spesialisti
sellaisessa työssä, joka meillä on edessämme."
Tultuamme pihalle, seurasin Holmesia talliin, jossa hän avasi pilttuun
oven ja talutti sieltä esiin matalajalkaisen, luppakorvan,
ruskeapilkkuisen koiran, joka oli jäniskoiran ja kettukoiran
sekoitusta.
"Saanko esittää sinut Pompeylle", sanoi hän. "Pompey on paikkakunnan
paras vainukoira, eikä liian sukkela käänteissään, kuten sen
ruumiinrakennuskin selvästi osoittaa, mutta kerrassaan uupumaton
seuraamaan jälkiä. No, niin, Pompey, sinä et ole perin nopea, mutta
luulen sinun sittenkin olevan liian nopea keski-ikäiselle
lontoolaisherralle, jonka vuoksi rohkenen kiinnittää tämän nahkahihnan
kaulanauhaasi. Ja nyt, poikani, lähdepäs nyt näyttämään meille, mihin
sinä kykenet." Hän talutti sen kadun toisella puolella olevalle
tohtorin ovelle. Koira nuuski hetken aikaa ja hyökkäsi sitten katua
pitkin kimakasti ulisten.
"Mitä sinä olet tehnyt, Holmes?" kysäsin minä.
"Vain vanhan, kuluneen tempun, joka kuitenkin oli hyödyllinen tällä
kertaa. Käväisin tänä aamuna tohtorin pihassa ja ruiskutin anisliuosta
hänen vaunujensa takapyöriin. Vainukoira seuraa aniksen hajua vaikka
maailman ääriin, ja tohtori Armstrongin täytyy ajaa tuonenjoen yli, jos
hän mielii haihduttaa meidät jäljiltä. Sitä viekasta roikaletta! Tällä
paikalla hän pääsi näkyvistäni tuonnoissa iltana."
Koira poikkesi valtatieltä heinää kasvavalle niitylle. Puolta
kilometriä kauempana aukeni toinen leveä tie, ja jäljet kääntyivät
äkkiä oikealle kaupunkia kohti, josta juuri olimme lähteneet. Tie
kääntyi kaupungissa etelään päin ja jatkui sitten aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin lähtiessämme olimme kulkeneet.
"Tämän kierroksen hän siis on tehnyt yksistään meidän tähtemme", sanoi
Holmes. "Ei ole siis ollenkaan ihmeellistä, etteivät tutkimukseni
noissa kylissä johtaneet mihinkään tuloksiin. Tohtori on menetellyt
tosiaankin taitavasti, ja hauska olisi tietää, mikä on syy tähän näin
hyvästi järjestettyyn petokseen. Tuossa oikeallamme on kai
Trumpingtonin kylä. Ja Jumala paratkoon, tuollahan tohtorin vaunut
pyörähtävät näkyviin mutkan takaa! Joutuin, Watson, joutuin, muutoin on
asiamme hukassa!"
Hän hyppäsi veräjältä pellolle, vetäen vastaanhangottelevan koiran
mukanaan. Tuskin olimme ennättäneet aidan suojaan, kun vaunut jo
vierivät ohitsemme. Näin vilaukselta tohtori Armstrongin, kun hän istui
vaunuissaan kokoon luhistuneena, pää käsiin vajonneena ja syvän surun
murtamana. Ystäväni totisesta katseesta voin huomata hänenkin tehneen
saman havainnon.
"Pelkään tutkimustemme lopun tulevan olemaan surullinen", sanoi hän,
"mutta kauan ei mene enää, ennen kuin olemme kaikesta selvillä. Tule,
Pompey! Ahaa, se on tuo tupa tuolla kedolla!"
Emme voineet enää epäillä perille pääsemistämme. Pompey juoksi rajusti
ympäriinsä ja ulvoi kimeästi veräjän edessä, jossa vaununpyörien jäljet
vielä olivat näkyvissä. Polku vei siitä yksinäiselle tuvalle. Holmes
sitoi koiran aitaan, ja me kiiruhdimme eteenpäin. Ystäväni koputti
moneen kertaan oveen, mutta sieltä ei kuulunut mitään vastausta. Eikä
tupa kuitenkaan ollut autio, sillä korviimme kuului tukahdutettua ääntä
-- tuskan ja epätoivon huokauksia, jotka tekivät selittämättömän
surullisen vaikutuksen. Holmes pysähtyi epäröiden ja katsahti tielle,
jota myöten olimme tulleet. Tohtorin vaunut näkyivät olevan tulossa,
sillä mahdotonta oli erehtyä niiden edessä olevista, harmaista
hevosista.
"Jumalan nimessä, tohtori tulee takaisin!" huudahti Holmes. "Meidän
täytyy ennen hänen tänne saapumistaan saada selville, mitä tämä
merkitsee."
Hän avasi oven ja me astuimme sisään. Kuulemamme ääni kuului nyt yhä
selvemmin ja oli kuin katkeamatonta valitushuutoa. Se kuului ylhäältä.
Holmes riensi portaita ylös ja minä seurasin mukana. Hän työnsi hiljaa
auki puoliavoimen oven, ja me pysähdyimme kumpikin kauhistuneina
näystä, joka meitä kohtasi.
Sängyssä makasi nuori ja ihana nainen kuolleena. Hänen tyyniä kalpeita
kasvojaan syvine, avonaisine, kohti korkeutta tähystävine silmineen
reunustivat tuuheat kullankeltaiset kutrit. Sängyn jalkapäässä,
puoleksi istuvassa asennossa, kasvot peitteeseen painettuina oli eräs
nuori mies, jonka ruumis vapisi nyyhkytyksistä. Hän oli niin syvän
surun vallassa, ettei hän edes katsahtanut ylöskään, ennen kuin Holmes
laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Oletteko herra Godfrey Staunton?"
"Olen, olen, mutta te tulette liian myöhään. Hän on jo kuollut."
Hän oli niin hämmennyksissä, että oli mahdotonta saada häntä
käsittämään, ettemme suinkaan olleet lääkäreitä, jotka olimme tulleet
häntä auttamaan. Holmes yritti puhua muutamia lohdutuksen sanoja ja
selittää sitä levottomuutta, mitä hänen äkillinen katoamisensa oli
tuottanut hänen ystävilleen, kun askeleita kuului portaista ja tohtori
Armstrongin ankarat kasvot ilmestyivät ovelle.
"Vai niin, hyvät herrat", sanoi hän, "te olette päässeet tarkoitustenne
perille, ja olettepa tosiaankin valinneet erittäin sopivan tilaisuuden
tänne tullaksenne. Mitään meteliä en aio panna toimeen kuolinvuoteen
ääressä, mutta sanon teille, että jos olisin nuorempi mies, ei
menettelynne saisi jäädä rankaisematta."
"Suokaa anteeksi, herra Armstrong, luulen tässä piilevän jotakin
väärinkäsitystä", sanoi ystäväni arvokkaasti. "Olkaa hyvä ja tulkaa
kanssamme alas, niin voimme kumpikin selittää toisillemme tätä
onnetonta asiaa."
Minuuttia myöhemmin olimme kaikki kolme alakerrassa.
"No hyvät herrat?" kysyi tohtori.
"Ensiksikin on teidän saatava tietää, etten ole lordi Mount-Jamesin
palkkaama ja mielipiteeni tässä asiassa ovat kokonaan mainittua herraa
vastaan. Jos jokin henkilö katoaa, on minun velvollisuuteni koettaa
saada selville, mihin hän on joutunut, mutta kun niin pitkälle pääsen,
on asia minun puolestani loppuun suoritettu, ja jollei rikosta ole
tapahtunut, olen innokkaampi saadakseni yksityiset häväistysasiat
unholaan haudatuiksi kuin saattaakseni ne julkisuuteen. Jos, kuten
oletan, tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään lain rikkomista, voitte
täydellisesti luottaa vaiteliaisuuteeni ja myötävaikutukseeni, ettei
asia joudu sanomalehtiin."
Tohtori Armstrong astui askeleen ja tarttui Holmesin käteen.
"Olette kelpo mies", sanoi hän. "Tuomitsin teitä väärin. Kiitän
sallimusta, että omantunnontuskani senvuoksi, että jätin Stauntonin
yksinään tähän onnettomaan tilaan, sai minut kääntymään takaisin ja
siten tutustumaan teihin. Koska asiasta jo näin paljon tiedätte, on
loppu hyvin helposti selitettävissä. Vuosi sitten asui Godfrey Staunton
jonkun aikaa Lontoossa ja rakastui siellä emäntänsä tyttäreen, jonka
kanssa hän sitten meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli yhtä hyvä kuin
kauniskin ja yhtä jalo kuin hyväkin. Ei kenenkään tarvitse hävetä
sellaista vaimoa. Mutta Godfrey on tuon itaran lordin perillinen,
ja aivan varmaan olisi tieto hänen naimisestaan tehnyt hänet
perinnöttömäksi. Tunnen Stauntonin hyvin ja pidän hänestä hänen monien
hyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Tein minkä voin, auttaakseni häntä
asian järjestämisessä. Parhaamme mukaan koetimme pitää asiaa kaikilta
salassa, sillä jos huhu kerran pääsee liikkeelle, niin ei viivy kauan,
ennen kuin se on jo kaikkien tiedossa. Tämän yksinäisen tuvan ja
Godfreyn oman äänettömyyden vuoksi on asia pysynyt salassa tähän
saakka. Ei kukaan muu tiennyt siitä kuin minä ja eräs uskollinen
palvelija, joka äskettäin on mennyt Trumpingtoniin hakemaan apua. Mutta
sitten tuli kauhea isku, vaimo sairastui vaarallisesti. Hän sai
keuhkotaudin, pahinta laatua. Poika parka oli puolihullu surusta, ja
kuitenkin täytyi hänen matkustaa Lontooseen jalkapallokilpailuun, sillä
hän ei voinut päästä siitä erilleen selittelyittä, jotka olisivat
paljastaneet hänen salaisuutensa. Koetin rohkaista hänen mieltään
sähkösanomalla, johon hän vastasi, pyytäen minua tekemään kaiken mitä
tehdä voin. Tuon sähkösanoman näytte te jollakin selittämättömällä
tavalla saaneen lukea. Hänelle en ilmoittanut, miten uhkaava vaara oli,
sillä tiesin, ettei hän voinut täällä olla miksikään hyödyksi, mutta
tytön isälle ilmaisin koko totuuden, ja hän ilmoitti, ymmärtämättömästi
kyllä, sen Godfreylle. Sen seuraus oli, että hän suoraa päätä kiiruhti
tänne melkein mielipuolena, ja samassa tilassa on hän siitä lähtien
ollut, ollen polvillaan hänen vuoteensa ääressä, kunnes kuolema tänä
aamuna päätti hänen vaimonsa kärsimykset. Siinä kaikki, herra Holmes,
ja voin kai varmasti luottaa teidän ja ystävänne vaiteliaisuuteen."
Holmes pudisti tohtorin kättä.
"Tule, Watson", sanoi hän, ja me poistuimme surutalosta astuaksemme
ulos talvipäivän koleaan auringon paisteeseen.