Silmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät
kertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä
laajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja
samalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä
ylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä
pankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin
selonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia
kuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on
luettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja
kiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä
omakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin.
Jokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy
ympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin
mieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori
Willoughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava
tapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen
valoon.
Oli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes
ja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen
vahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta
käsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta
kirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi
ikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon
rautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko
Lontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan
luo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä
ja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin
Oxford-kadun päästä.
"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos", sanoi
Holmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle
käsikirjoitukset. "Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on
silmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku
luostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä
tuo on?"
Tuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien
kolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.
"Mitähän tuo tulee hakemaan?" virkoin minä kuullessani miehen askeleet
portaista.
"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme,
kaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa
vastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän
olisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut
saada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä
kaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle."
Kun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut
ollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka
menestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.
"Onko hän kotona?" kysyi Hopkins kiihkeästi.
"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään", kuului Holmesin ääni
ylhäältä. "Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan
tällaisena kamalana yönä."
Hopkins astui portaita ylös ja hänen märkä sadetakkinsa kimalteli
meidän lamppumme valossa. Minä autoin sen hänen päältään sillä välin
kuin Holmes laittoi iloisen tulen palamaan kamiiniin.
"No nyt, tulkaapa Hopkins tänne lämmittämään jalkojanne", sanoi hän.
"Täällä on sikareja, ja tohtori on antanut oivallisen reseptin, jossa
määrätään kuumaa vettä ja sitruunaa, ja se onkin erinomaista lääkettä
tällaisena yönä. Arvaan erittäin tärkeitten asioiden pakottaneen teidät
liikkeelle tällaisella ilmalla."
"Aivan niin, herra Holmes. Minulla on ollut hyvin monivaiheinen ilta,
sen saatte uskoa. Huomasitteko viimeisessä lehdessä mitään
Yoxley-jutusta?"
"Mitä tänään viimeksi olen nähnyt on viidenneltätoista vuosisadalta."
"Hyvä, muita uutisia ei olekaan kuin tuo yksi ainoa ja sekin on vielä
päälle päätteeksi väärä, niin ettei teiltä ole mennyt mitään hukkaan.
Minäkään en puolestani ole antanut nurmen kasvaa jalkojeni alle. Paikka
on lähellä Kentiä, seitsemän peninkulmaa Chathamista ja kolme
rautatiestä. Läksin liikkeelle klo 3.15, saavuin klo 5 Yoxley Old
Placeen, jatkoin tutkimustani, saavuin takaisin Charing Crossiin
viimeisessä junassa ja ajoin asemalta suoraan tänne."
"Miltä asia näyttää? Ette ole tainnut vielä saada sitä täysin
selville?"
"En voi löytää siitä alkua enkä loppua. Juttu on sekavampi kuin mikään
muu, jota olen tutkinut, ja alussa se kuitenkin näytti niin perin
yksinkertaiselta, etten olenkaan voinut aavistaakaan joutuvani
harhateille. Mitään aihetta tai syytä murhaan ei ole, herra Holmes. Se
minua siinä erityisesti kiusaakin -- etten voi keksiä mitään syytä.
Eräs mies on murhattu -- se on asia, jota ei kukaan voi kieltää --
mutta mikäli minä voin ymmärtää, ei ole olemassa minkäänlaista syytä,
jonka vuoksi tuo teko on tehty."
Holmes sytytti sikarin ja heittäysi selkäkenoon tuoliinsa.
"Kertokaapa meille, mitä asia koskee", sanoi hän.
"Minulla on kaikki eri seikat täysin selvillä", sanoi Stanley Hopkins.
"Nyt tahdon kuulla, mitä te siitä arvelette. Mikäli minä asiaa tunnen,
on se seuraava: Muutamia vuosia sitten otti Yoxley Old Place nimisen
tilan haltuunsa muudan Coram-niminen vanhanpuolinen mies. Hän oli
raihnainen raukka, joka puolet päivästään sai viettää vuoteessa ja
toisen puolen hoippuili hän ympäriinsä huoneissa kepin turvissa tai
antoi puutarhurin kuletella itseään rullatuolissa tiluksiaan
katselemassa. Muutamat harvat naapurit, jotka seurustelivat hänen
kanssaan, pitivät hänestä, ja häntä pidettiin hyvin oppineena miehenä.
Hänen talouteensa kuului iäkäs emännöitsijä, rouva Marker, ja palvelija
Susan Tarlton. Molemmat tulivat hänen mukanaan, kun hän tuli tilalle
asumaan ja tuntuivat olevan ominaisuuksiltaan mitä parhaimpia naisia.
Professori kirjoitti jotakin tieteellistä teosta ja noin vuosi sitten
palkkasi hän itselleen kirjurin. Kaksi ensimmäistä, jotka hän otti,
eivät olleet sopivia, mutta kolmas, herra Willoughby Smith, aivan
nuori, juuri yliopistosta päässyt nuorukainen, näytti olleen juuri
sellainen mies kuin hänen isäntänsä tarvitsi. Hänen tehtävänään oli
joka aamu kirjoittaa professorin sanelun mukaan ja illoin hän
tavallisesti etsi lainauksia ja otteita, joita tarvittiin seuraavan
päivän työhön. Tästä Willoughby Smithistä ei ole kuultu mitään
moitittavaa ei kouluajalta Uppinghamissa eikä ylioppilasvuosilta
Cambridgessa. Hänen todistuksensa olen nähnyt. Ensi hetkestä saakka on
hän ollut vaatimaton, hiljainen ja uuttera nuorukainen, jota vastaan ei
pienintäkään moitetta voida sanoa. Ja tämä nuorukainen on tänä aamuna
saanut surmansa professorin työhuoneessa sellaisissa olosuhteissa,
jotka osoittavat murhan tapahtuneen."
Tuuli vinkui ja täryytti ikkunanruutuja. Holmes ja minä siirryimme
likemmäksi takkavalkeaa nuoren poliisitarkastajan hitaasti ja kohta
kohdalta selitellessä ihmeellistä tapahtumaa.
"Vaikka etsisitte halki koko Englannin, niin en luule teidän löytävän
yhtään taloa, jossa elettäisiin enemmän eristettynä muusta maailmasta.
Viikkokausia voi kulua yhdenkään henkilön käymättä puutarhan
ulkopuolella. Professori oli kokonaan kiintynyt työhönsä eikä
elänytkään millekään muulle. Nuorella Smithillä ei ollut ketään tuttua
läheistöllä ja hän seurasi isäntänsä esimerkkiä. Kummallakaan naisella
ei ollut mitään toimittamista talon ulkopuolella. Puutarhuri Mortimer,
joka työntää rullatuolia, on eläkettä nauttiva sotamies -- vanha kelpo
mies Krimin sodan ajoilta. Hän ei asu päärakennuksessa. vaan puutarhan
takana olevassa huvilassa, jossa on kolme huonetta. Nämä ovat ainoat
henkilöt, joita voitte tavata Yoxley Old Placen rajojen sisällä.
Puutarhan portti on sadan yardin päässä tiestä, joka vie Lontoosta
Chatham roadiin. Se on kiinni vain linkulla, eikä mikään estä kenen
tahansa kulkemasta sen kautta.
"Kerron teille, mitä Susan Tarlton puhui. Hän on ainoa henkilö koko
talossa, joka voi asiasta jotakin sanoa. Murha tapahtui aamupäivällä
kello 11 ja 12 välillä. Susan oli silloin yläkerrassa sänkykamarin
viereisessä huoneessa panemassa vaatteita naulaan. Professori Coram oli
vielä sängyssä, sillä rumalla ilmalla hän harvoin nousi ylös ennen
päivällistä. Emännöitsijällä oli jotakin tekemistä talon takana.
Willoughby Smith oli ollut sänkykamarissaan, jota hän käytti myöskin
kirjoitushuoneenaan; tyttö kuuli hänen samassa hetkessä kulkevan pitkin
käytävää ja astuvan työhuoneeseen, joka oli juuri tytön alapuolella.
Häntä hän ei nähnyt, mutta ei sano voivansa erehtyä hänen nopeista,
kiireellisistä askeleistaan. Hän ei kuullut työhuoneen ovea sulettavan,
mutta minuuttia myöhemmin kuului huoneesta kauhistuttava huuto.
Se oli kammottavaa, tukahdutettua kiljuntaa, omituisen vierasta,
joko miehen tai naisen ääntä. Samassa hetkessä tuntui ankara
tuulenpuuska, joka tärisytti vanhaa taloa ja sitten oli kaikki
hiljaista. Hetkisen seisoi tyttö jähmettyneenä pelosta, mutta lopuksi
hän kokosi voimansa ja tuli juosten portaita alas. Työhuoneen ovi oli
suljettu ja hän avasi sen. Siellä sisällä makasi Willoughby Smith
pitkin pituuttaan lattialla. Aluksi hän ei voinut huomata mitään
vammaa, mutta kun hän riensi nostamaan ruumista, havaitsi hän verta
vuotavan kaulassa olevasta haavasta. Kaulan läpi oli pistetty pieni,
mutta hyvin syvä haava, joka oli katkaissut valtimon. Ase, jolla teko
oli tehty, oli hänen vieressään matolla. Se oli pieni, norsunluu päällä
varustettu tanakkateräinen veitsi, jollaisia tapaa vanhanaikaisilla
kirjoituspöydillä. Se kuului professorin omiin kirjoitusneuvoihin.
"Ensiksi luuli tyttö nuoren Smithin olevan jo ruumiina, mutta kun hän
karahvista kaatoi vettä hänen otsalleen, avasi hän silmänsä hetkiseksi.
'Professori', sanoi hän, 'se oli tuo nainen'. Tyttö on valmis valallaan
vahvistamaan Smithin niin sanoneen. Olipa hän vielä ponnistellut
voimiaan sanoakseen enempikin ja pitänyt oikeaa kättään ojona. Sitten
hän vaipui kuolleena lattialle.
"Emännöitsijä oli myöskin tullut paikalle, mutta liian myöhään,
kuullakseen kuolevan nuorukaisen viimeisiä sanoja. Hän jätti Susanin
ruumiin luo ja kiiruhti professorin huoneeseen. Tämä istui sängyssään
ja oli hyvin kauhuissaan, sillä kaikki, mitä hän oli kuullut, riitti
hänelle ilmaisemaan, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Rouva Marker
on valmis vannomaan, että professori vielä oli yöpuvussaan, ja itse
asiassa onkin hänen aivan mahdotonta pukeutua Mortimerin avutta, joka
oli saanut määräyksen saapua kello kaksitoista. Professori sanoi
kuulleensa kaukaisen huudon, mutta ei sano tietävänsä enempää. Hän ei
voi millään tavalla selittää nuorukaisen viimeisiä sanoja: 'Professori,
se oli tuo nainen', mutta arvelee huudahduksen olleen kuolemanhourion
aikaansaama. Hän ei luule Willoughby Smithillä olleen yhtään vihamiestä
koko maailmassa, eikä hän voi myöskään millään tavalla selittää
tapahtumaa. Ensi työkseen hän lähetti Mortimerin paikallispoliisin luo.
Hiukan myöhemmin kutsui päivystävä päällikkö minut. Ei mihinkään oltu
koskettu ennen minun tuloani ja ankara määräys oli myöskin annettu,
ettei kukaan saa kulkea käytävillä, jotka vievät taloon. Siinä sain
erinomaisen tilaisuuden koetella teidän menettelytapojanne, herra
Holmes. Ei puuttunut todella mitään."
"Muuta kuin Sherlock Holmes", sanoi ystäväni katkera hymy huulillaan.
-- "No antakaa meidän kuulla, mitä te asiasta arvelette. Mitä olette
toimittanut."
"Ensiksikin täytyy minun pyytää teitä katsomaan tätä kiireesti tehtyä
asemakaavapiirrosta, josta saatte selville, missä professorin työhuone
on, ja muutamia muitakin asioita. Sen avulla kykenette seuraamaan
kertomustani toimitetusta tutkimuksesta."
Hän levitti Holmesin polville kiireesti tehdyn asemapiirustuksen.
Nousin istualtani ja katsoin sitä Holmesin olan ylitse.
"Siihen on merkitty vain sellaista, jota minä pidän tärkeänä. Kaikkea
muuta voitte itse käydä katsomassa. -- No niin, oletetaan aluksi, että
murhaaja tuli taloon ja tarkastetaan millä tavalla hän pääsi sisään?
Epäilemättä jotakin käytävää, poikki pihamaan ja takaovesta, josta
päästään suoraan työhuoneeseen. Kaikki muut tiet olisivat olleet hyvin
vaikeat. Samaa tietä on puheenaolevan henkilön ehdottomasti pitänyt
poistuakin. Molemmista toisista ovista, jotka vievät puheenaolevasta
huoneesta, oli Susan sulkenut toisen kiirehtiessään portaita alas, ja
toinen vie suoraan professorin makuuhuoneeseen. Sen vuoksi kiinnitin
ensiksi huomioni pääkäytävään, jonka äskeinen sade oli kastellut ja
josta arvelin löytäväni joitakin jalan jälkiä.
"Tutkimukseni osoittavat, että olin tekemisessä varovaisen ja kokeneen
rikoksentekijän kanssa. Käytävällä en voinut huomata mitään jälkiä.
Mutta käytävän vieressä olevalla nurmikolla oli joku varmasti kulkenut.
En voinut löytää mitään suoranaista merkkiä, mutta ruoho oli tallattu,
joten joku oli epäilemättä astunut siinä. Se on voinut olla vain
murhaaja, koskapa ei puutarhuri, eikä kukaan muukaan ollut sinä aamuna
siinä kulkenut ja sade oli alkanut jo yöllä."
"Odottakaa", keskeytti Holmes, "minne vie tuo käytävä?"
"Maantielle."
"Miten pitkä se on?"
"Noin sata yardia."
"Portilla teidän kuitenkin olisi pitänyt huomata jälkiä."
"Kaikeksi onnettomuudeksi on käytävä sillä kohdalla laskettu
tiililevyillä."
"Mutta entäpä maantiellä?"
"Se on poljettu aivan liejuksi."
Holmes vihelsi. -- "Vai niin! -- Olivatko heinikossa olevat jäljet
tulijan vai menijän?"
"Sitä oli mahdotonta saada selville. En huomannut niissä mitään
erotusta."
"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?"
"Sitä en voinut saada selville."
Holmes huudahti kärsimättömästi. "Sen jälkeen on vettä tullut oikein
virtaamalla ja raju myrsky on puhallellut", sanoi hän.
"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa
käsikirjoitusta. -- Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte,
Hopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään
selville?"
"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi
tutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt
minkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin
kurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä,
jossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja
niiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät
aina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta.
Keskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä
papereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi
käynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan
mitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.
"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa
vasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty
oikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta,
että vainaja itse on voinut sen tehdä."
"Jollei hän kaatunut veitseen", virkkoi Holmes.
"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me
löysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys
tuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken
lopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun
oikeasta kädestä."
Stanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän
otti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta
silkkinauhan päätä.
"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. -- Ei voida
epäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu."
Sherlock Holmes otti silmälasit ja tutki niitä sangen huolellisesti.
Hän pani ne nenälleen, koetti lukea niillä, meni ikkunan luo ja
tähysteli kadulle, katseli niitä kaikilta puolilta täydessä lampun
valossa, nauroi lopuksi ja istuutui sitten pöydän ääreen ja kirjoitti
muutamia rivejä paperille, jonka hän antoi Stanley Hopkinsille.
"Muuten en voi teitä auttaa", sanoi hän. "Minun on koetettava jollakin
tavalla olla hyödyksi."
Hämmästynyt poliisitarkastaja luki kirjoituksen ääneen. Se oli näin
kuuluva:
"Etsimänne henkilö on sivistynyt nainen, joka käy komeasti puettuna.
Hänellä on huomattavan paksu nenä ja silmät aivan lähellä sitä. Hänellä
on otsassa ryppyjä, ankara katse ja luultavasti kumarat hartiat.
Melkein varmasti on hän ainakin pari kertaa viime kuukausien kuluessa
käynyt optikerin luona. Koska hän käyttää näin tavattoman väkeviä
laseja, eikä optikereja ole kovinkaan monta, niin ei ole vaikea päästä
hänestä selville."
Holmes hymyili Hopkinsin hämmästykselle, joka luultavasti kuvastui
minunkin kasvoillani.
"Voipiko enää mikään olla yksinkertaisempaa kuin minun
loppupäätelmäni", sanoi hän. "Vaikea olisi löytää esinettä, joka voisi
olla varmempana lähtökohtana kuin silmälasit ja vieläpä niin
huomattavat kuin nämä. Sen, että ne ovat naisen, päätin niiden laadun
hienoudesta ja luonnollisesti myöskin kuolevan miehen sanoista. Että
hän on sivistynyt ja hyvästi puettu henkilö, voitte huomata siitä, että
ne ovat hyvin hyvää työtä ja puhdasta kultaa, eikä voida ajatellakaan,
että henkilö, joka käyttää tuollaisia silmälasia, olisi huolimattomasti
puettu. Voitte huomata niiden olevan liian laajat nenällenne, ja
se osoittaa, että naisen nenä on tavattoman leveä juuresta. Sen
laatuiset nenät ovat tavallisesti lyhyitä ja paksuja, mutta paljon on
poikkeuksiakin, joten en aivan jyrkästi uskalla väittää sitä tässä
tapauksessa. Minun kasvoni ovat soikeat ja kuitenkin huomaan, etten voi
saada sopimaan silmiäni näiden lasien keskeen tai edes lähellekään. Sen
vuoksi ovat naisen silmät aivan nenän vieressä. Sinä voit huomata, että
lasit ovat konkav-lasit ja tavattoman väkevät. Naisella, jonka näkö on
ollut niin heikko koko hänen elämänsä, täytyy olla myöskin ulkonaiset
luontaiset erikoismerkit, jotka seuraavat sellaista näköä ja
osoittautuvat otsassa, luomissa ja hartioissa."
"Niin tietenkin", sanoin minä, "nyt voin käsittää kaikki väitteesi.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä,
mistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa."
Holmes otti silmälasit käteensä.
"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää.
Toinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi.
Nähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi.
Tuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia
kuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen
johtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa
toisenkin."
"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!" huudahti Hopkins
innostuksissaan. "Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat
todistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa
tapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona."
"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään
lisättävää?"
"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä
paljon kuin minäkin -- ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet
sitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla.
Sellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa
se, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla
aiheena rikokseen."
"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän
haluavan meitä mukaanne sinne huomenna."
"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähtee
Charing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley Old
Placeen pääsemme klo 8 ja 9 välillä."
"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen
iloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja
muutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille
sohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja
tarjoan teille kahvit ennen lähtöämme."
Myrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän
matkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin
autioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan
jälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain
päässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa
nopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun
viimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä
vastaan puutarhan portilla.
"Mitä uutta, Wilson?"
"Ei mitään."
"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?"
"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole
saapunut eikä lähtenyt eilen."
"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?"
"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa."
"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin
oleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo
puutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni,
että eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään."
"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?"
"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän
välillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi."
"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut", sanoi Holmes kumartuessaan
tarkastamaan ruohikon reunaa. "Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen
askeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja
toisella selvemmästi pehmeään multaan."
"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen."
Huomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.
"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä."
"Niin arvelen; muuta tietä ei ole."
"Tätäkö ruohikon laitaa?"
"Niin, herra Holmes."
"Hm. Olisipa se hyvin omituisia -- todellakin hyvin omituista. No niin,
luullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä
puutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis
jokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän
olisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua
kirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän
jättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten
kauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä."
"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja,
rouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen -- noin neljännestuntia
ennen, mikäli hän on ilmoittanut."
"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee
kirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos
niissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin
olleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu
merkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle
sanonut mitään tästä, Hopkins?"
Naarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän
oikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut
vernissattua pintaa.
"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän
ympärys on naarmuinen."
"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee
naarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut.
Tarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?"
Vanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.
"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?"
"Pyyhin, hyvä herra."
"Huomasitteko tämän naarmun?"
"En, sitä en huomannut."
"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan
jätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?"
"Professorilla on se kellonperissään."
"Onko se tavallinen avain?"
"Ei, lukko on varmuuslukko."
"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän
enemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen
tai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin
huoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään
naarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa
puolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään
erilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja
nainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli
tullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan
poistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?"
"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin
nähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole
milloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu
silloin."
"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni
samaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi
professorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?"
"Ei, hyvä herra."
"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on
erittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin
käytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto."
"Niin on. Entä sitten?"
"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en
tahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta
merkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua."
Me kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan
vieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle.
Oppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.
Huone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet
mahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle.
Sänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta
tuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä.
Hänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin,
tuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä
silmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi
suun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean
parran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan
savusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia
nikotiinitahroja.
"Tupakoitteko, herra Holmes?" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä.
"Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä
valmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa
Aleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja
tuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina
neljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla
miehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni --
siinä kaikki, mitä minulla on."
Holmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.
"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka", huudahti
vanhus. -- "Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin
hirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että
muutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut
kerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?"
"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen."
"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta
tähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja
raajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa.
Tuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela
mies -- tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne
tavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa
odottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme
teidät avuksemme."
Holmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa.
Huomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän
oli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten
savukkeiden mausta.
"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava", jatkoi
vanhus. -- "Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä
selvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista
Syriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko
enää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin.
-- Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi
tupakoitsija kuin minä."
Holmes hymyili.
"Minä olen tupakan orja", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen -- jo
neljännen -- professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. --
"En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun
kerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos
tapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon
vain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä
sanoillaan: 'Professori -- se oli tuo sama nainen?"
Professori pudisti päätään.
"Susan on maalta tullut tyttö", sanoi hän, "ja tunnette kai sellaisten
uskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin
sekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään
merkitsemättömän lauseen."
"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään
tavalla?"
"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se -- näin meidän kesken
puhuen -- onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset
surunsa -- ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme
milloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan."
"Entä silmälasit?"
"Niin, niin! Minä olen vain tutkija -- haaveilija. En voi selittää
elämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät
ystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa
muodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että
joku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat -- ja kukapa sen tietää
mitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra
puhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin
helppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut
lentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on
vain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on
ratkaissut kohtalonsa omalla kädellään."
Tämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän
jatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa
jälkeen.
"Sanokaa minulle, professori Coram", virkkoi hän viimein, "mitä on
tuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne."
"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä,
yliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain,
katsokaa."
Holmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen
takasin.
"En usko sen maksavan vaivaa", sanoi hän. "Lähden ennen tuonne pihalle
kävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa
olettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne
teitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä
häiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas
luoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut."
"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?" kysäsin Holmesilta.
"Se johtuu polttamistani savukkeista", vastasi hän. "Mahdollista on,
että olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle
ilmaisemaan."
"Hyvä ystävä", virkoin minä, "millä tavalla -- --?"
"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä
ole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim.
kysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos
onnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi
minuuttia hänen kanssaan."
Olen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi
hyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti
heidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän
saavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin
vanha tuttu konsanaan.
"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan
kauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna
oli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies
hänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä --
niin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi."
"Mutta", virkkoi Holmes, "kaikessa tapauksessa turmelee se ruokahalun."
"Minä en niin tarkoin tiedä sitä asiaa."
"En luule professorin syövän juuri mitään."
"Hänen puolustuksekseen täytyy minun sanoa, että kyllä hän kuitenkin
syö."
"Uskallan panna vetoa siitä, ettei hän tänäänkään ole syönyt aamiaista
ja ettei hän tahdo nähdäkään ruokaa kaikkien niiden savukkeiden
jälkeen, jotka hän tänään on polttanut."
"Siinä te toki viineinkin jouduitte kiinni, herra, niinkuin väliin voi
tapahtua kelle tahansa; hän söi tänä aamuna oikein vankan aamiaisen. En
muista milloin hän olisi paremmin syönyt, ja päivälliseksi hän on
käskenyt laitaa oikein tukevan kotletin. Minua se oikein ihmetyttää,
sillä minä en ole sen koommin, kun tulin huoneeseen, jossa Smith parka
makasi kuolleena, tahtonut nähdäkään ruokaa. Kaikkea sitä pitää
maailmassa nähdäkin! Mutta professori vain ei ole antanut sen turmella
ruokahaluaan."
Aamun me kulutimme kuljeksimalla ympäriinsä puutarhassa. Stanley
Hopkins meni kylälle ottamaan selkoa huhusta, joka tiesi kertoa
muutamien lasten edellisenä päivänä nähneen tuntemattoman naisen
Chathamin tiellä. Ystäväni näytti menettäneen tavallisen
tarmokkaisuutensa aivan kokonaan. En ollut milloinkaan ennen nähnyt
hänen mitään asiaa näin laimeasti käsittelevän. Ei edes uutinenkaan,
jonka Hopkins kertoi palattuaan, että hän oli tavannut lapset ja ne
varmasti vakuuttivat nähnee naisen, joka täysin vastasi Holmesin
selitystä, voinut vähintäkään herättää hänen mielenkiintoaan.
Paljon suurempaa huomiota kiinnitti hän siihen, kun Susan meille
tarjoillessaan kysymättä kertoi, että herra Smith oli edellisenä
päivänä aamusella ollut kävelemässä ja palannut takaisin tuskin puolta
tuntia ennen tapahtumaa. Minä puolestani en voinut huomata siinä
mitään merkillistä, mutta huomasin, että Holmes liitti sen tuohon
suunnitelmaan, jonka hän mielessään oli tehnyt. Äkisti hän hypähti
seisoalle ja katsoi kelloaan. -- "Kello on 2, hyvät ystävät", sanoi
hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa professorin luo."
Vanhus oli juuri lopettanut syöntinsä, ja hänen tyhjät ruoka-astiansa
osoittivat hänellä olleen hyvän ruokahalun. Hän oli todellakin
kauhistuttava ilmiö, kun hän käänsi valkean harjansa ja hehkuvat
silmänsä meihin. Savuke savusi taaskin hänen hampaissaan. Hänelle oli
puettu vaatteet päälle ja sijoitettu nojatuoliin tulen eteen.
"No, herra Holmes, oletteko jo päässyt salaisuuden perille?" Hän sysäsi
pöydällä olevan tinalaatikon, jossa savukkeet olivat, ystäväni eteen.
Holmes ojensi samalla kättään ja laatikko putosi lattialle. Parisen
minuuttia olimme me kaikki polvillamme lattialla, keräten savukkeita
kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kun jälleen nousimme
jaloillemme, huomasin Holmesin silmäin loistavan ja punan kohoavan
hänen kasvoilleen. Vain aivan tärkeimmissä tilaisuuksissa olin nämä
merkit nähnyt.
"Olen", sanoi hän. "Olen saanut sen selville."
Stanley Hopkins ja minä katsoimme ihmeissämme häneen. Vanhan
professorin kasvoilla näkyi hymyilyn väreitä.
"Todellako! Puutarhassako?"
"Ei, täällä."
"Täällä! Milloinka?"
"Nyt juuri."
"Laskette varmaankin leikkiä, herra Sherlock Holmes. Te pakotatte minua
huomauttamaan teille, että tämä on liian vakava asia tällä tavalla
käsiteltäväksi."
"Olen tarkoin tutkinut jokaisen renkaan ketjussani, professori Coram,
ja olen varma, että se kestää, Millaiset teidän perustelmanne
lienevätkään ja mikä erikoisosa niillä on tässä murhenäytelmässä, sitä
en vielä kykene sanomaan. Muutamien minuuttien kuluttua saanen sen
kuulla teidän omasta suustanne. Sillä välin tahdon puolestanne kertoa
sen mitä on tapahtunut, jotta voitte antaa minulle ne tiedot, joita
vailla vielä olen.
"Muudan nainen astui eilen työhuoneeseenne. Hän tuli hakemaan muutamia
papereita, jotka olivat piirongissanne. Hänellä oli siihen avain.
Teidän avaimianne olen saanut tarkastella, mutta niissä en ole
huomannut mitään värimerkkiä, joka on täytynyt jäädä avaimeen piirongin
aukaisemisesta. Näin ollen te ette ole auttanut häntä, mikäli minä voin
todistuskappaleista huomata, tuli hän noutamaan paperia teiltä teidän
tietämättänne."
Professori puhalsi savupilven suustaan. -- "Tämähän on perin huvittavaa
ja opettavaista", sanoi hän --. "Ettekö enää muuta tiedä? Sitten kai
voinette myöskin sanoa, mihin tuo nainen on joutunut, kun kerran niin
pitkälle olette hänen jälkiään seurannut?"
"Koetan tehdä sen. Ensin otti naisen kiinni teidän sihteerinne, jonka
nainen pisti kuoliaaksi päästäkseen pakoon. Tätä tapahtumaa pidän vain
onnettomana sattumana. Murhaaja ei tule aseettomana. Kauhistuen tekoaan
hyökkäsi hän ulos huoneesta. Ottelussa oli hän onnettomuudekseen
menettänyt silmälasinsa ja koska hän oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän
aivan avuton ilman niitä. Hän juoksi pitkin käytävää, jonka hän luuli
olevan sama, jota oli tullutkin -- molemmissa on nimittäin
kookoskuituinen matto -- ja vasta liian myöhään tuli hän huomanneeksi
joutuneensa väärälle taholle, ja peräytymistie oli häneltä tukittu.
Mihin hän nyt menisi? Hän ei voinut lähteä takaisinkaan. Hänen täytyi
mennä edelleen ja edelleen hän menikin. Hän nousi portaita, avasi oven
ja tuli -- teidän huoneeseenne."
Vanhus istui suu auki ja tuijotti Holmesiin. Huomasin hämmästystä ja
pelkoa hänen kasvoissaan. Sitten hän kohautti hartioitaan ja purskahti
teeskenneltyyn nauruun.
"Aivan erinomaista kaikki, herra Holmes", sanoi hän. "Mutta teidän
loistavassa selityksessänne on pieni aukko. Minähän olin itse täällä
koko päivän."
"Tiedän sen, herra professori."
"Ja voitteko väittää, että minä makasin sängyssä enkä huomannut, että
nainen tuli huoneeseen?"
"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan. Te huomasitte hänet, puhuttelitte
häntä ja autoitte piiloon."
Professori purskahti jälleen äänekkääseen nauruun. Hän oli noussut
seisoalleen, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet.
"Te olette hullu!" huusi hän. "Puhutte mielettömyyksiä! Minäkö olisin
auttanut häntä pakoon -- missä hän nyt sitten on?"
"Hän on täällä", sanoi Holmes viitaten korkeaan kirjakaappiin, joka
seisoi huoneen nurkassa.
Vanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun
hän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli
osoittanut -- se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään
-- ja nainen astui sieltä esiin.
"Olette oikeassa", huudahti hän vieraalla murteella, "olette oikeassa,
täällä olen."
Hän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut
hämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan
omituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei
milloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat
juuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun
vain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä
pimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi
kuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli
näistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä
ylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja
ulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat
kunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui
hänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä
arvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin
syrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti
vanha professori häneen.
"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne", sanoi hän. --
"Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan
asian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon
nuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi
sattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli
kädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka
pöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen
kynsistään. Se on totta."
"Rouva", sanoi Holmes, "uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte
kaikkea muuta kuin terveeltä."
Hän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät
hänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn
reunalle ja jatkoi:
"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille
paljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole
englantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä."
Nyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.
"Jumala siunatkoon sinua Annette", huudahti hän. "Jumala siunatkoon
sinua!"
Nainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. "Miksi sinä niin
kynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?" sanoi hän. --
"Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään -- ei edes
itsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun
kauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on
tullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin
astuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua,
ennen kuin se myöhäistä.
"Sanoin jo, hyvät herrat, olevani tämän miehen vaimo. Hän oli
viisikymmenvuotias ja minä ymmärtämätön kaksikymmenvuotias tyttönen
mennessämme naimisiin. Se tapahtui eräässä Ranskan suurkaupungissa --
yliopistokaupungissa -- en tahdo sanoa senkään nimeä."
"Jumala siunatkoon sinua Annette", mumisi vanhus jälleen.
"Me olimme vallankumouksellisia -- anarkisteja, ymmärrättehän -- hän ja
minä ja monet muut. Aika oli levoton. Suuria asioita oli tapahtuva --
erityisesti vainosimme tasavallan etevintä miestä, valtion päämiestä.
Silloin surmattiin muudan poliisi. Monta vangittiin, etsittiin
todisteita, ja pelastaakseen oman elämänsä ja sitä paitsi ansaitakseen
suuren palkinnon petti mieheni vaimonsa ja toverinsa. Niin, hänen
tunnustuksensa perusteella vangittiin meidät kaikki. Osa meistä sai
nousta mestauslavalle, toiset Cayenneen. Minä olin jälkimmäisten
joukossa. Mutta tuomarit eivät langettaneet minua elinkautiseen
vankeuteen. Mieheni muutti Englantiin verirahat mukanaan ja on elänyt
rauhassa siitä lähtien, mutta hyvin tietäen, että siitä hetkestä
lähtien, jolloin liitto saa tiedon hänen oleskelupaikastaan, ei kulu
kolmea päivääkään, ennen kuin oikeus tulee täytäntöön pannuksi."
Ukko ojensi vapisevan kätensä ja otti savukkeen. "Olen vallassasi,
Annette", sanoi hän. "Olet aina ollut hyvä minua kohtaan."
"Vielä en ole pohjaa myöten paljastanut hänen konnamaisuuttaan", jatkoi
hänen vaimonsa. "Toverieni joukossa oli yksi, joka oli lähellä
sydäntäni. Hän oli jalo, lämminsydäminen, uhrautuvainen -- kaikkea
sitä, mitä mieheni ei ollut. Hän vihasi väkivaltaa. Me olimme kaikki
syyllisiä, jos sitä kerran syyllisyytenä voi pitää, mutta hän
ei ollut. Hän kirjoitti alituiseen ja neuvoi pysymään erillään
väkivaltaisuuksista. Nämä kirjeet olisivat pelastaneet hänet. Sen olisi
tehnyt myöskin minun päiväkirjani. Siihen merkitsin joka päivä sekä
tunteeni häntä kohtaan että ajatuskannan, jota me molemmat edustimme.
Mieheni löysi ne ja piti sekä päiväkirjan että kirjeet. Hän kätki ne ja
koetti innokkaasti saada todistuksellaan tämän nuoren miehen kuolemaan
tuomituksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta Aleksander tuomittiin
rikoksellisena ja lähetettiin Cayenneen, jossa hän vielä tänäkin
päivänä saa kitua maallisessa helvetissä. Ajattele sitä, sinä roisto,
konnamainen roisto, nyt, juuri tällä hetkellä! Aleksander, mies, jonka
nimeä sinä et ole arvokas lausumaankaan, elää orjana suurimmassa
kurjuudessa. Ja vaikka minulla on henkesi käsissäni, annan sinun
sittenkin elää."
"Sinä olet aina ollut jaloluontoinen nainen, Annette", sanoi mies
puhaltaen savua suustaan.
Nainen nousi seisoalleen, mutta putosi takaisin tuskasta huudahtaen.
"Minun täytyy lopettaa", sanoi hän. -- "Kun rangaistusaikani loppui,
päätin hankkia itselleni päiväkirjan ja kirjeet, jotka jätettyinä
Ranskan lähettiläälle Lontoossa varmaan hankkivat vapauden ystävälleni.
Mieheni tiesin menneen Englantiin. Kuukausia etsittyäni löysin hänen
olinpaikkansa. Tiesin, että kirjeet ja päiväkirjanikin olivat hänellä,
sillä ollessani Cayennessa sain häneltä kirjeen, jossa hän teki
syytöksiä ja muun muassa lainasi otteita niistä. Mutta minä
tiesin, että hän, ollen luonteeltaan kostonhaluinen, ei mitään
vapaaehtoisesti antaisi pois. Palkkasin sen vuoksi asiamiehen
yksityisestä etsivätoimistosta ja hän tuli miehelleni sihteeriksi --
hän oli järjestyksessä toinen sihteereistäsi, Serge, sama mies, joka
niin äkkiä poistui täältä. Hän otti selvän siitä, että paperit olivat
piirongissa ja otti kaavan avaimesta. Hän antoi minulle myöskin
asemapiirroksen talosta ja kertoi työhuoneen aina olevan tyhjä
aamupäivillä, sillä aikaa kuin sihteeri oli täällä ylhäällä
sänkykamarissa. No, rohkaisin itseni lopuksi ja matkustin tänne
lunastaakseni paperit.
"Ne minulla olivat jo kädessäni ja olin jo sulkemassa piirongin ovea,
kun nuorukainen tarttui minuun kiinni. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin
samana aamuna. Tapasin hänet maantiellä ja tiedustelin häneltä missä
professori Coram asui. En tiennyt hänen olevan mieheni palveluksessa."
"Aivan niin. Aivan niin", sanoi Holmes. "Sihteeri palasi takaisin ja
kertoi professorille tavanneensa vieraan naisen. Viime hetkellään
koetti hän vielä antaa professorille selityksen, että murhaaja oli
juuri tuo sama naiden, josta he vähän aikaisemmin olivat puhuneet."
"Sallikaa minun puhua", sanoi nainen käskevällä äänellä tuskan repiessä
hänen kasvojaan. -- "Kun hän kaatui, hyökkäsin minä ulos huoneesta,
mutta väärästä ovesta, joten äkkiä saavuin tänne mieheni huoneeseen.
Hän sanoi jättävänsä minut oikeuden käsiin. Minä sanoin hänelle, että
jos hän ilmaisee minut, on minulla hänen henkensä käsissäni. Jos hän
jättää minut lain käsiin, jätän minä hänet liittolaisten huostaan. Ei
siksi, että tahtoisin elää itseni vuoksi, vaan täyttääkseni tehtäväni,
jonka olen saanut. Hän tiesi, että tulisin tekemään kaiken mitä sanoin
-- että hänen kohtalonsa olisi oleva sama kuin minunkin. Sen vuoksi,
mutta ei mistään muusta syystä, suojeli hän minua. Hän työnsi minut
tuonne pimeään piilopaikkaan, joka on muistona vanhoilta ajoilta, ja
jonka hän yksin tunsi. Hän söi ateriansa täällä huoneessaan ja voi
siten antaa osan ruoastaan minulle. Olimme sopineet, että heti kun
poliisi lähtee talosta, hän päästää minut yöllä menemään, jotten
milloinkaan enää palaisi. Mutta jollakin tavalla olette keksineet
suunnitelmamme." -- Hän otti esiin pienen käärön, joka hänellä oli
povellaan ja sanoi:
"Nämä ovat viimeiset sanani. Tässä on käärö, joka on pelastava
Aleksanderin. Uskon sen teille luottaen teidän kunnian- ja
oikeudentuntoonne. Ottakaa tämä. Teidän on jätettävä se Ranskan
lähettiläälle. Nyt olen täyttänyt velvollisuuteni. --"
"Ehkäiskää häntä", huusi Holmes. Samassa juoksi hän esiin ja riisti
pienen lasipullon naisen kädestä.
"Liian myöhään", sanoi nainen kaatuessaan sänkyyn. "Liian myöhään. Otin
myrkkyä ennen kuin läksin piilopaikastani. Päätäni huimaisee. Minä
kuolen. -- Vannotan teitä, herra, muistakaa käärö!"
"Yksinkertainen tapaus, mutta kuitenkin tavallaan opettavainen",
huomautti Holmes, kun me matkustimme takaisin kaupunkiin. "Ratkaisu
onnistui noiden silmälasien avulla. Ellei tuo kuoleva mies olisi
sattunut saamaan niitä käsiinsä, epäilen, tokko milloinkaan olisimme
saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Vahvat lasit ilmaisivat minulle, että
hänen, joka niitä oli käyttänyt, täytyy olla jotenkin sokea ja avuton
ne menetettyään. Kun te koetitte saada minua uskomaan, että hän oli
astunut kapeaa ruohokkoreunaa kertaakaan ottamatta harha-askelta,
huomautin, kuten ehkä muistanette, että se olisi ollut oikea
taidetemppu. Mielessäni pidin sitä mahdottomana, jos hänellä -- mikä ei
ollut luultavaa -- ei ollut toisia silmälaseja mukanaan. Minun täytyi
siis vakavasti harkita tuota, että hän mahdollisesti olikin jäänyt
taloon. Sitten kuin huomasin molempain käytäväin olevan yhtäläiset,
arvelin hänen hyvin helposti voineen erehtyä, ja jos hän sen teki,
täytyi hänen luonnollisesti tulla professorin huoneeseen. Sen vuoksi
pidin varani, tulkoonpa arvoitus ratkaistuksi millä tavalla hyvänsä, ja
minä tarkastelin huonetta tarkasti keksiäkseni piilopaikan. Matto
näytti olevan ehyt ja lattiaan kiinni naulattu, jonka vuoksi minun
täytyi luopua ajatuksesta, että hän ehkä lattian kautta oli päässyt
piiloon. Sitä vastoin oli ehkä salahuone seinässä kirjojen takana.
Sellaisia on, kuten tiedät, hyvin yleisesti vanhoissa kirjastoissa.
Panin merkille, että kirjakasoja oli kaikkialla huoneessa muualla
paitsi yhden kaapin vieressä, jossa lattia oli tyhjä. Piilopaikan
täytyi siis olla siinä. En voinut nähdä mitään jälkiä, mutta matto oli
väriltään tumma ja soveltui hyvin tutkimuksiin. Minä poltin sen vuoksi
koko joukon noita erinomaisia savukkeita ja karistelin tuhkaa lattialle
epäilyttävän kirjahyllyn eteen. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta
vaikuttava keksintö. Sen jälkeen menin alas ja otin sinun
läsnäollessasi, Watson, vaikka sinä et huomannut kysymysteni
tarkoitusta, selvän professori Coramin ruokailusta, jonka voi olettaa
lisääntyneen, kun hän sai ruokkia toistakin henkilöä. Me menimme
jälleen takaisin huoneeseen ja sysättyäni savukelaatikon lattialle,
sain erinomaisen tilaisuuden tutkia lattiata. Siinä näinkin heti jäljet
tupakanporossa ja huomasin vangin sillä ajalla käyneen ulkona
piilopaikastaan. Niin, Hopkins, nyt olemme jo Charing Crossin asemalla
ja minä onnittelen teitä, kun niin onnellisella tavalla olette saanut
tämän asian tutkimisen lopetetuksi. Epäilemättä ajatte nyt heti
pääkonttoriin. Ja me molemmat, Watson, menemme kai nyt yhdessä
lähettilään luo."